Pätkätöitä ja pitkiä päiviä

Maarit Verrosen antiutopiassa yhteiskunta pyörii pillerien avulla

K arsintavaihe on niin pelottavan uskottava, että menee välillä melkein epäuskottavan puolelle. Se paljastaa, että kirjailija on niin tosissaan kuin sepittäjä ylipäänsä uskaltaa olla, tuuskahtamatta todellisuuden puolelle. Maarit Verrosen piinallisen tarkkaan hahmottelema ei niin kovin kaukaisen tulevaisuuden Suomi - maan nimeä tai kansaa ei romaanissa taideta tosin edes mainita - on ankea, ahdistava ja äärimmäisen epätasa-arvoinen yhteiskunta.

Näkyvä valta ja parlamentin nimitysoikeus on ylikansallisilla yksityisillä turvaliikkeillä. Ne suojaavat omistavaa eliittiä ja yleensäkin niitä, joilla on rahaa asumiseen, koulutukseen, terveydenhoitoon, liikkumiseen, kulttuuripalveluihin, lastenhoitoon ja viihtyisämpiin ostoskeskuksiin. Sanalla sanoen niitä, joilla on vähintään "sininen" tai edes "vihreä" turvaluokitus. Mikrosirutunnistus pitää huolen siitä, ettei alempien kastien edustajilla (ihmisistä tuossa yhteiskunnassa on lakattu puhumasta) ole asiaa parempiosaisten kokoontumispaikoille.

Verronen on lukenut tarkkaan ajan merkkejä ja liberalististen oikeistopoliitikkojen ajatuksenjuoksua. Hänen on tarvinnut vain vähän vahvistaa trendejä ja varjostuksia, ja painajaismainen yhteiskunta on valmis. Karsintavaiheen kuvaama työmarkkinoiden mielivalta saa Juha Siltalan Työelämän huonontumisen lyhyen historian näyttämään ilosanomalta. Jopa 22 tunnin työpäivät raadetaan "jaksamispillereiden" ja mielialalääkkeiden avulla.

Kirjailija on järkevästi valinnut rajatun näkökulman, eikä ole lähtenyt kuvailemaan koko yhteiskunnan spektriä eliitistä pohjamutiin.

Nyt hän seuraa lähinnä yhden vuokratyövoiman asuntolan ihmisten selviytymistaistelua. Monille taistelu tietää yksinkertaisesti tuhoa, joillekin viimeisenkin yksityisyyden myymistä tai silkkaa prostituutiota.

Rajauksen ansiosta romaani pysyy koossa, ja vaikka sen emotionaalinen kaari näin jää melko loivaksi, sen pääparin hieman katkera idylli tuntuu melkein katharsikselta. Karsintavaiheen loppu toi jostain syystä mieleeni Christian Mungiun 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää, Ceausescun Romanian köyhän, painostavan, pahantahtoisen ja harmaan totalitarismin - ja elokuvan lopun paradoksaalisen helpotuksen tunteen, kun kaiken pahan jälkeen kaikkein pahin ei sittenkään tapahtunut.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi