Paholainen kantaa enkelipinssiä

Carlos Ruiz Zafónin Enkelipeli loppuu siihen, mistä Tuulen varjo alkaa

Turha sanoakaan, että Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjon kulttimenestyksen jälkeen odotukset ovat korkealla. Viime vuoden huhtikuussa Espanjassa ilmestyneen Enkelipelin suomentamisessa ei aikailtu, siitä päätellen että työn jakoi kaksi kääntäjää.

Ja kyllä: Enkelipeli on monin tavoin edeltäjänsä kaltainen, vertainen, näköinen, makuinen ja lukuinen, siis odotusten mukainen.

Paitsi että juuri se on edeltäjä. Se tavallaan päättyy siihen mistä Tuulen varjo alkaa, sen päähenkilön Danielin syntymään. Semperen kirjakauppa on myös Enkelipelin keskeisiä näyttämöitä - viittaahan sukunimikin paitsi kirjakauppiassuvun myös kirjallisuuden jatkuvuuteen. Nyt romaanin tapahtumat keskittyvät 1920-30-lukujen vaihteeseen, kun Tuulen varjo tapahtuu sodan jälkeen Francon diktatuurin aikaisessa Barcelonassa.

Kirjailijan mukaan romaani laajenee neliosaiseksi, siten että jokainen osa tavallaan vie eri reittiä labyrinttiin, joka on hänen kuvaamansa fiktiivinen Barcelonan kaupunki.

Jossain kuvitellun kaupungin ytimessä sykkii sen kirjallinen sydän: unohdettujen kirjojen hautausmaa, jonne vain valitut pääsevät luovuttamaan tai noutamaan suojelua tarvitsevia kirjoja. Enkelipelissäkin siellä vieraillaan.

Ennen sitä David Martín, väkivaltaisen ja lukutaidottoman sotaveteraanin poika saa työpaikan vähäisestä sanomalehdestä ja alkaa samalla saada mainetta goottilaisten jatkokertomusten kirjoittajana.

Niiden sumuinen tunnelma, juonen äkkikäänteet, melodramaattisuus ja turvautuminen yliluonnolliseen leimaavat myös Enkelipeliä.

Lukija ohjataan melkein kädestä pitäen tajuamaan, että kertomus noudattaa fiktion, ei reaalisen elämän lakeja. Se rikkoo ajan ja paikan rajoja, herättää valokuvat henkiin ja palauttaa ammoin kuolleet ihmiset takaisin lapsuuteen. Se on peli, tai leikki - niin kuin teoksen nimen myös olisi voinut suomentaa.

Kaiken tämän Ruiz Zafón kirjoittaa briljantisti, tavattoman vetävästi ja ennen kaikkea sivistyneen ja kirjallisuutta rakastavan kirjailijan parhaalla ammattitaidolla.

Harva osaa kirjoittaa uskottavaa melodraamaa äidistä, joka heittää poikansa esikoisteoksen roskakoriin, tai kuvata vanhan kummitustalon seinään puhjennutta reikää niin, että lukijalle tulee värisyttävä déjà vu lapsuuden mielikuvitusleikkien salaperäisistä näkymistä rajoittuneen kokemuspiirin ulkopuolelle.

Ruiz Zafón on viittausten taituri, eikä vaivaudu kätkemään pieniä huutomerkkejään.

Yksi David Martínin elämän käännekohdista esimerkiksi tapahtuu Sagrada Famílian lähistöllä hänen jouduttuaan raitiovaunun tönäisemäksi. Niin kävi samoihin aikoihin kirkon suunnittelijalle Antoni Gaudílle, joka toimitettiin onnettomuuden jälkeen tuntemattomana köyhien sairaalaan. Aivan kuten David.

Muutamasta kohtauksesta palautuu mieleen Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan, onhan romaanin ytimenäkin Davidin rakkaus toisen miehen vaimoon ja... no, en paljastakaan loppua, jolla on omaperäisellä ja kauniilla tavalla yhteys Mestarin ja Margaritan kohtaloon.

Puhumattakaan Enkelipelin merkillisimmästä hahmosta, kirjankustantaja Andreas Corellista, jonka rintapielessä on kultainen enkelipinssi. Onko hän lainannut sukunimensä säveltäjältä, jonka etunimi tarkoittaa arkkienkeliä, Arcangelo Corellilta? Vai pikemminkin viime vuosisadanvaihteen brittiläiseltä okkultistisen menestysviihteen kirjoittajalta Marie Corellilta?

"Corelled" tarkoittaa amerikkalaisessa opiskelijaslangissa oppilaitoksesta lempattua. Katsotaanpa: Corellin kustantamo on nimeltään Éditions Lumière, ja kuka olikaan myyttien valonkantaja, taivaasta lempattu enkeli ellei Lucifer. Kun tulee puhe lapsuuden toiveammateista, Corelli vastaa lakonisesti: "Lapsena halusin jumalaksi".

Corelli on eittämättä paha, mutta sellaisella suurpiirteisellä ja loppujen lopuksi suorastaan armeliaalla tavalla, joka myös Moskovaan ilmestyneessä Wolandissa kiehtoo.

Halutessaan nopeuttaa asioita hän jättää jälkeensä palaneita taloja ja hiiltyneitä ruumiita, mutta sopimuskumppaninsa hän pelastaa milloin tekijänoikeuksien riistäjiltä, milloin poliisiväijytyksestä.

Ja kun paholainen mielellään käy sopimusneuvotteluja korkealla paikalla, Corellikin tarjoaa Davidille näköalamatkan yli Barcelonan sataman vastavalmistuneella köysiradalla.

Sielun sijaan hän haluaa ostaa kirjailijan luovuuden - ja sehän on oikeastaan sama asia. David sitoutuu kirjoittamaan subjektiivisen yhteenvedon maailman uskonnoista ja luovuttamaan kirjan kaikkine oikeuksineen tilaajalle.

On siis oikeastaan turvallista ja lohdullista, että Enkelipeli niin suorasukaisesti ilmoittaa olevansa kirjallisuutta kirjallisuudesta, peräti kirjallisuudessa. Kirjan kannet kiinni, ja tulipalojen humina ja kuolleiden huudot vaikenevat. On kuin lukisi trendikkäästi viilennettyä Waltaria.

Naiset David Martínin ympärillä, nuoruudenrakastettu Cristina ja nuori kauppiaantytär Isabella ovat hekin tavallaan kirjoista syntyneitä; heidät vetää tarinaan se, että ovat lukeneet Davidin tarinoita.

Ja muuten: jos Waltarin Aiotko kirjailijaksi on jo luettu, Enkelipelistä löytyy viisaita ja ehkä jopa vähemmän arrogantteja ohjeita aloittelevalle kirjailijalle. Herätteitä Ruiz Zafón tälläkin romaanilla varmasti antaa.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi