Palstaviljelijä kastelee, kitkee ja itkee

Sanni Sepon Palsta on hurmaava kuvaus maan kyvystä parantaa.

Viljelypalstoissa ei ole kahta samanlaista, mutta yksi asia on varma. Kun viljelijä hoitaa palstaa, palsta hoitaa viljelijää. Sanni Sepon Palsta-kuvateoksesta viljely välittyy niin autuaana puoliurbaanina toimintana, että siitä innostuu väistämättä myös minunkaltaiseni lukija, joka ei osaa pitää hengissä mitään nahkealehtistä kasvia vaativampaa.

Viljelypalsta on kaupunkilaisen kuntokeidas, lohtupaikka, kyläkokouksen pitopaikka, oppimisen paikka... Mutta että joku oikeasti tuo kotoa pissaa lannoittaakseen tilkkustaan! Että joku haluaa viettää juhannuksen pikkupläntillään vesisateessa, grillissä tummuvia broilereita käännellen!

Se se on todellista intohimoa.

Yksi kirjoittajista, Auli Leskinen,valottaa palstaviljelyn historiaa reippaan tunteikkaasti ja värikkäästi, mutta asiantuntemuksella. Se historia on kuin "työstä mustuneiden käsien kourima mukula, joka rönsyilee moneen suuntaan", kirjoittaa Leskinen.

Missä on ollut työväkeä ja teollisuutta, siellä on ollut palstaviljelyä ja yhteisiä puutarhoja. Pulavuosina palstalla on tuotettu elintärkeää ravintoa.

Suomalaisen palstaviljelyn historiaa ei juuri ole muistiin kirjoitettu, ja siksi Palstalla on kulttuurihistoriallistakin painoarvoa.

"Viljelypalsta on pienoisutopia. 10 kertaa 10 metrin tilassa viljelijä luo peilikuvan piilevästä minästään ja itsensä näköisen tilan", Leskinen kiteyttää.

Vaikuttaa siltä, että palstaviljelyyn liittyvä yhteisöllisyys alkaa olla kaivattua kaupungissa, jossa kaikilla on kiire, eikä ihmisten enää tarvitse tavata toisiaan asioita hoitaessaan. Lähiruoka on nyt trendi ja erilaiset sissipuutarhat ja kaupunkiviljelmät tunkevat suurkaupungeista meillekin.

Itse 20 vuoden ajan viljellyt Sanni Seppo kirjoittaa olleensa kuin "suuri korva, joka vaeltaa palstalta toiselle, tallentaa tarinoita sisäänsä ja hukkuu niiden koskettavuuteen".

Sama fiilis tulee lukijallekin. Palsta on lämminhenkinen, vapaamuotoisen dokumentin omainen kuvaus viljelystä ja kaikesta vähän suuremmasta sen kautta peilautuvasta.

Artikkelien, Mari Räsäsen kauniiden runojen ja Sepon valokuvien rinnalla on viljelijöiden kertomuksia ja palstapäiväkirjan otteita, esimerkiksi näin pysäyttävästi: "4.6. Fasaani oli syönyt kaikki pavut. Pääsi itku. Join oluen."

Maapalstaan kiteytyy koko elämä. Pena on ruvennut kasvattamaan ruusuja, kun haluaa tehdä vaikutuksen siihen laitimmaisen palstan Annikkiin, juoruaa joku.

"Kun seuraa kasvua, tuntee olevansa yhteydessä johonkin suurempaan. Siinä on syntymä, muodonmuutos, lisääntyminen ja kuolema", kirjoittaa toinen.

Palstalla ollaan yhteydessä menneisiin sukupolviin ja kadotettuihin kotimaihin. Maahanmuuttajia on nykyviljelijöissä paljon.

"Mangoldin toi naapurin isännän täti Sortavalasta, valkosipulit on kreikkalaiselta nunnalta, vaalea raparperi Vaittisen enolta saaristosta, ukkohärkäpapu Liperistä", muistelee yksi viljelijä.

Yhteisö on ympärillä, mutta silti palstalla saa olla kuka haluaa. Se tunkee mainiosti läpi kirjan kuvista. Kukaan ei määrää, töni tai hoppuile, purkaa yksi viljelijä.

Eräs nainen itki tillinvarsien suojassa, repi voikukat ja ohdakkeet, kun mies lähti toisen matkaan.

Sepon valloittavista valokuvista näkee, että hän ikuistaa tuttua ympäristöä, joka on monella tapaa rakas. Maan tuntumaan kourissa on helppo eläytyä.

Palsta-kuvia on esillä Salon taidemuseossa Luonto antaa - luonto ottaa -näyttelyssä 4.9.-10.10.2010.

Kaupunki A15

Kukkien istutuksesta alkaa kesä.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi