Paluu sinne, missä roolit syntyvät Chileläinen Marcela Serrano kirjoitti oman versionsa Pikku naisista

kirjat

On aina juhlan paikka, kun kiinnostavalta kirjailijalta vihdoin suomennetaan ensimmäinen teos. Näin on käynyt nyt chileläissyntyiselle

Marcela Serranolle (s. 1951). Alkujaan 2004 ilmestynyt

Näkemiin, pikku naiset on palkitun, espanjankielisen maailman rakastaman kirjailijan seitsemäs ja omakohtaisin romaani.

Muistojen, naiseuden ja kohtalon teemojen ympärille kiertyvä romaani asettuu herkulliseen vuoropuheluun

Louisa M. Alcottin tyttöromaaniklassikon kanssa.

Siinä missä

Pikku naisia (1916) sijoittuu viime vuosisadan alun Yhdysvaltoihin, Serranon versio matkaa Chilen maaseudulle 1970-luvun alkuun. Kertojan perspektiivi on kuitenkin tällä vuosikymmenellä, kiinni kaksoistornien kaatumisessa ja tragedian tuomassa murroksessa, juurettomuudessa. Samaan tuhoon kirjailija viittaa toisella syyskuun 11. päivällä vuonna 1973, jolloin Pinochet astui valtaan.

Kyse on siis myös maailmankuvan väkivaltaisesta murroksesta, hyvän ja pahan vastakkainasettelun murtumisesta, lapsuuden ehyen maailman rikkoutumisesta.

Serranon naiset eivät saa aikuisena enää kiinni Alcottin tyttöjen suojaisasta ja arvoiltaan selkeästä maailmasta, joka lapsuuden Chilessä, ennen vallankaappausta, oli myös heidän.

Serrano käsittelee ihmisen tarvetta rekonstruoida lapsuuttaan, ottaa se lopulta haltuun ja päästää irti palaamalla "rikospaikalle", oikoa vuosikymmeniä ylläpidetyt väärinkäsitykset. Muuttuneessa maisemassa voi ainoastaan todeta, että mennyt elää enää kuvitelmissa. Näin on käynyt myös Chilen maaseudulle, jonka katoamista Serrano tuntuu romaanihahmojensa välityksellä surevan.

Emoromaaniinsa viittailevassa ja suoria juonilainauksia sisältävässä teoksessa neljä serkusta viettää kesiään suvun matriarkan hoivissa, suuressa talossa, vanhojen setiensä keskellä.

Lapsuuden leikeissään Nieves, Ada, Luz ja Lola omaksuvat

Pikku naisten tarjoamat roolit ja muuttuvat neljäksi siskokseksi: äidilliseksi ja hoivaavaksi Megiksi, itsenäiseksi ja kapinalliseksi Joksi, huolehtivaksi ja solidaariseksi Bethiksi ja turhamaiseksi ja kunnianhimoiseksi Amyksi.

Nuoret kasvavat naisiksi omaa kehitystään toisiinsa peilaten, rooleilla leikkien ja niillä kohtalokkaasti pelaten. Ja keskiössä on tietenkin yksi mies, Oliver, Pikku naisten Laurie, joka kulkee sisarusten mukana ja rinnalla läpi elämän.

Alcottin suoraviivaisen moralistinen

Pikku naisia päättyy vanhimman sisaruksen kihlaukseen. Serrano käsittelee tyttöjen lapsuutta aikuisuuden tuoman etäisyyden päästä, ilman Alcottin osoittelua, vuoroin kunkin naisen äänellä. Näin hän tulee tarjonneeksi oman tulkintansa siitä, mitä sisaruksille - tässä serkuksille - myöhemmässä elämässä tapahtui. Kuinka valittu rooli vei eteenpäin?

Neljän erilaisen naisen välityksellä Serrano pohtii nykynaiseuden problematiikkaa, naiseutta ylipäätään. Kirjailija rakentaa henkilöhahmonsa niin taitavasti, ettei heistä tule yksiulotteisia karikatyyrejä, vaan tunnistettavia ja rakastettavia naisia.

Lähimmäksi tulevat kirjailijan

alter ego, kirjoittamisen pakosta kärsivä Ada ja maailman hädän puolesta kärsivä Luz, johon Serrano tuntuu myös ladanneen itseään. Läheisyys ja omakohtaisuus paljastuvat jo kerrontatekniikassa. Näistä naisista kertoessaan kirjailija käyttää minä-muotoa.

Serranon tausta kuvataiteiden parissa heijastuu tekstiin niin, että se alkaa heti elää täyteläisinä kuvina. Ei siis ihme, että hänen romaaninsa ovat innoittaneet elokuvan tekijöitä.

Anni Valtonen

OIKAISU

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi