Parasta on, kun ei voi ottaa vakavasti

Torgny Lindgren leikkii muistamisen mahdottomuudella.

Kun Torgny Lindgren Muistissa-kirjansa alussa kinaa kustantajan kanssa, ettei halua kirjoittaa "muistelmiaan", hänen argumenttinsa on aivan pätevä.

Hän on elättänyt itsensä puoli vuosisataa kuvitelmilla. Mitä hän muistelisi? Hän vertaa muistojaan huonosti hoidettuun projektoriin, josta raapiintunut filminpätkä silloin tällöin nytkähtää näkyviin.

Lindgrenillä on filosofisempiakin perusteluita: pitäisi tietää, kuka on se minä joka muistelee.

Hänen pätkäminällään ei ole suuntaa "mistä minne" muistelmia kirjoittaisi. Hänen muistonsa ovat novelleja, eivät romaani.

Ajatukset näkyvät pitkin Lindgrenin kirjaa. Se on mukava "rösykirja", joka kuvailee elämisen palan sieltä, toisen täältä. Jos Lindgrenin kertomilla tapahtumilla on jatkuvampi juoni, se on ironinen suhde muistelemisen mahdottomuuteen.

Muistelmien tapaan lapsuuden hahmot tulvahtavat mieleen voimallisimmin. Sellaisia ovat vahva, kaikki maa- ja puutyöt taitava äidinisä Björkåsin Björk, joka murtui luusyöpään. Sellainen oli Hjalmar-setä, jonka mielestä kaikki klassinen musiikki oli Venäjältä, myös Mozart, ja sosiaalidemokraatit veivät raha-arpojen palkinnot.

Lindgrenin kiinteiden romaanien tapaan näiden hahmojen taustana ovat kirjailijan kotimaakunnan Västerbottenin maisemat. Suomalaiselle maalaiselle lukijalle lapsuuden ahkeraan elämäntapaan sisältyy hellyttävän tuttuja yksityiskohtia: aurinkoviini, jota pelastetutkin saivat juoda. Muistissa-kirja on maistissa-kirja, huippuna äidin kuolinvuoteellaan testamenttaama poron kuivaliharesepti.

Ensimmäinen kirjailijakontaktikin syntyy lapsuusmaisemissa. Torgny-poika tutustuu sukulaistensa kautta varastelevaan, natsihenkiseen Stig Cederholmiin, Åsa-Nisse-kirjojen kirjoittajaan. Elämän huvittava johdonmukaisuus väärään suuntaan jatkuu, kun Lindgren saa myöhemmin elämäkertapyynnön Per Engdahlilta, äärioikeistolaiselta poliitikolta. Oman äänen, sen kirjailijan tärkeimmän välineen, Lindgren hankkii ääniterapiassa. Näin Lindgren hymyilee elämäkertojen kliseille.

Tylsimmillään Lindgrenin muistelmat ovat ehkä aikuisuudessa, Ruotsin akatemian käytävillä, menestyksen vuosissa, jolloin muut menestyneet kirjailijanimet tipahtelevat muistoista esiin.

Mutta lopuksi, aikuisuuden latteamman jakson jälkeen, menestyksen vuosia vasten, Lindgren vetäisee kaksi huikeaa allegoriaa. Allegoriaa ehkä juuri siksi, että on kuvannut "kipeänä" muistonaan, kuinka kustantaja kerran haukkui hänen allegoriansa.

Kummatkin kertomukset tekevät monimielistä parodiaa menestyneen kirjailijan ja muistelmien kirjoittamisen ideasta yleensäkin.

Ensimmäisessä kuollut Thomas Mann joutuu neuvostoliittolaisten massiivisen "kunnioituksen" kohteeksi. Hänen kirkonkokoinen kukkalaitteensa työnnetään hautajaisten jälkeen katerpillareilla järveen ja siitä muodostuu neliönmuotoinen niemi. Huojuvalle niemelle perustetussa kahvilassa Lindgren ja tšekkiläinen kollega sitten muistelevat kirjailijasankariaan.

Vakoilija Stig Wennerströmin valheen täyttämästä elämästä puolestaan yritetään vangita edes yksi totuuden hetki, kun kuvanveistäjä tekee hänestä kipsisen kuolinnaamion. Wennerström herääkin kesken työn henkiin ja ryhtyy parjaamaan kuolemaa. Kuvanveistäjän täytyy lopulta vaientaa ikuinen valehtelija (lue: kirjailija).

Lopussa keskustelu isän kanssa suhteuttaa ja tyynnyttää. Muistelut siirtyvät mahdottomasta minän etsinnästä geenien jatkumoon.

Yhdeksän Lindgreniä suomentanut Liisa Ryömä onnistuu välittämään kirjailijan fiktioista poikkeavan kielen ja tunnelman; vatsanpohjaa kutkuttavan myhäilyn elämän absurdiudelle. Vain "särkyhalkoa" jäin ensin ihmettelemään, mutta sellainenkin on olemassa. Muistissa on kuoleman lähellä viipyilevä, elämän repaleisuuden hyväksyvä, kummallisella tavalla omia muistoja esiin nostava kirja.

Mutta parasta siinä on, ettei sitä mitenkään voi ottaa vakavasti.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi