Pelon ja surun maailmanmestari

Stephen King kuvaa uutuudessaan kirjailijan lesken orpoa osaa
Onnettomuudesta toipunut King keräsi Lontoossa hartaan yleisön

lontoo. Tähän ei moni kirjailija pysty. Suuri hämärä sali keskellä Battersean puistoa Lontoossa kuhisee väkeä: paikalla on kuulemma parituhatta kuulijaa.

Yleisöä on laidasta laitaan, jakkurouvista professorin oloisiin herroihin ja goottilaisittain suuntautuneisiin nuoriin. Joku kannattelee viinilasia, toinen teekuppia, mutta eniten painaa paksu romaani nimeltä Lisey's Story (Liseyn tarina).

Käsillä on maailman kenties suosituimman kirjailijan Stephen Kingin uutuus.

Amerikkalainen King, 59, on tullut Lontooseen esittelemään kirjaansa. Tämä on harvinaista.

Siitä lähtien kun hän melkein kuoli maantieonnettomuudessa 1999, Kingiä ei ole tällä puolella Atlantia näkynyt. Ei hän pystynyt liikkumaan juuri muuallekaan, niin pahoin hän loukkaantui jäätyään rattijuopon yliajamaksi.

Nyt lavalle harppoo pitkä, hontelo mies määrätietoisin joskin varovaisin askelin. Enää ei näy kävelykeppiä.

"Vähän iltaisin niveliä kivistelee, muuten olen OK", King kertoo.

Luunmurtumien ja melkein tappavan keuhkokuumeen lisäksi kirjailijan piti selvitä riippuvuudesta. Hän jäi onnettomuutensa jälkeen koukkuun morfiinipohjaisiin kipulääkkeisiin. Tämä ei ollut täysin uusi kokemus entiselle alkoholistille ja huumeidenkäyttäjälle, joka kirjoitti suuren osan tuotannostaan pää huurussa.

"Pari viikkoa kipua, unettomuutta, hikoilua. Siinä se", King kertoo tämänkertaisesta vieroituksestaan.

Kun lavalla kerran on kirjailija ja vielä pää selvänä, aloitetaan kielestä.

Miksi ihmeessä Liseyn's Storyssa toistuu sivulla toisensa jälkeen merkillinen verbi smuck? Eihän King eikä kukaan muukaan itseään kunnioittava kirjailija ole enää vuosiin vältellyt sanaa fuck ("nussia").

No, Lisey's Story kertoo avioliitosta.

"Pitkissä parisuhteissa syntyy usein oma salainen kielensä, oma tapansa katsoa ulkoista todellisuutta ja yksityisiä, sisäisiä maailmoja. Minä yritin tutkia tätä", King selittää.

Yleisö kuuntelee hartaasti. Kirjailijalla on karismaa, joka näkyy ison tilan seinälle heijastetusta videokuvastakin.

Tuuhean, harmaan hiustupon alta ja paksujen lasien takaa suuntautuu kuuntelijoihin itsetietoinen katse, ja lavalle uskaltautunut haastattelija joutuu tekemään tosissaan töitä selvitäkseen kirjailijan nopeista heitoista sekä pitkistä, polveilevista tarinoista. Ne kiertävät aiheesta toiseen päätymättä oikeastaan mihinkään.

Koska King on King, Lisey's Story ei kaikeksi onneksi ole tavanomainen ihmissuhderomaani.

Nimihenkilön Lisey Landonin aviomies on jo romaanin alussa kuollut ja kuopattu, mutta ei poissa kuvioista.

Scott Landon on ollut menestyskirjailija, joka haali miljoonia kauhuromaaneilla. Oli tosin tullut kirjallisen eliitinkin tunnustusta, Yhdysvaltain arvostetuimmat kirjallisuuspalkinnot Pulitzer ja National Book Award.

Ilmenee, että Scott on jättänyt jälkeensä kasan kirjallista jäämistöä. Tätä aarretta alkavat havitella sekä seinähullu kirjallisuudentutkija että häikäilemättömän väkivaltainen rosvo.

Lisey on pian pulassa. Seuraa perin stephenkingiläinen uhan ja mysteerin kierre. Kurkotetaan haudan taakse, kohdataan inhorealistisen kammottavia ruumiillisen kärsimyksen kuvauksia, saavutetaan ratkaisu, ja kuka tietää myös jonkinlainen rauha.

Perikingiläisittäin kurkotetaan muuallekin: syviin merkityksiin - ja kirjalliseen laatuun, mitä se sitten lieneekään.

Kingiltä on julkaistu runsaan 30 vuoden aikana noin 60 romaania ja kertomusta. Niistä on tehty kolmisenkymmentä elokuvaa. Teosten arvioidaan tuottavan kirjailijalle vuosittain keskimäärin 40 miljoonaa dollaria (yli 30 miljoonaa euroa).

Vuodesta toiseen King näyttää painivan sen kysymyksen kanssa, missä määrin menestyskirjailija - "kauhukirjailija" - voi olla vakavasti otettava kirjallisen eliitin jäsen. Mitenkään erityisesti King ei ole salannut pyrkimystään saada myös kriitikkojen ja akateemisten piirien tunnustusta.

Hän saikin 2003 National Book Awardin elämäntyöstään. Yhdysvaltain kirjallisuuspiirien kriitikkotsaari, professori Harold Bloom valitti oitis, että "roskakirjailijan" palkitseminen oli idioottimainen temppu.

Lontoossa King turvautui vakiovastaukseensa.

"Minut luokitellaan kauhukirjailijaksi, enkä ole koskaan pannut vastaan. En ole sitä koskaan oikein hyväksynytkään. Lukijoilla on kuitenkin oikeus määritellä minut miten haluavat ja kirjakaupoilla lokeroida minut mihin saamarin hyllyyn vain haluavat."

Lokeroinnin voi ainakin yrittää kääntää edukseen. "Nimikkeen 'kauhukirjallisuus' alla voi tehdä kaikenlaista."

Kirjailija manipuloi lukijaa, tämän tunteita.

"Haluan tavoittaa lukijan ja jättää jälkeen olon, että olen ollut käymässä. Jos olen onnistunut herättämään kauhun tuntoja, niin hyvä, ja jos vaikka surun, mikäs sen mainiompaa."

King hakee vertausta hyvästä country-kappaleesta. Jokaisen, joka on kuunnellut Hank Williamsia muutaman tuopin jälkeen, pitäisi tietää, mistä on kyse.

Surusta on paljolti kyse juuri Lisey's Storyssa. King lukee romaanistaan katkelman, jossa päähenkilö käy ensi kertaa läpi miehensä työhuonetta, raivaa pölyisiä nurkkia. Tuska yltyy raivoksi.

Virke kulkee, rytmi iskee. Kingin kieli on täsmällistä ja kirkasta - ominaisuuksia, joita hän tähdensi esseeteoksessaan Kirjoittamisesta (2000).

Vaikea Lisey's Storysta silti on tavoittaa sitä kielen ja fiktiivisen maailman ainutlaatuisuutta, jonka kirjallisessa fiktiossa parhaimmillaan tapaa.

Kingin vannoutuneita faneja ei voisi vähempää kiinnostaa, mitä kirjallisen eliitin portinvartijat hyväksyvät ja mitä eivät. Lontoossa esiin nousee väkisin toinen pakollinen kysymys: missä määrin King on jälleen kirjoittanut omasta elämästään.

Scott Landon muistuttaa tietenkin Kingiä itseään ja Lisey hänen vaimoaan Tabitha Kingiä. "Scott Landon ei ole minä ja minä en ole Scott Landon", King kuittaa.

"Kirjoittaminen on kuin peliä, jossa hakataan palloa seinää vasten, ja se seinä on todellisuus. Lukijat unohtavat usein, että pallo vain koskettaa seinää - muulloin se on ilmassa."

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi