Pesukoneesta sukuhistoriaan

Unkarilaisen Zsuzsa Rakovszkyn runot ovat kiehtovan oikukkaita

Unkarin runoutta on suomennettu enemmän kuin monen suuremman maan. Ansio kuuluu Hannu Launoselle, joka yhdessä Béla Jávorszkyn kanssa tai yksin on julkaissut yksittäisiä runoilijoita ja antologioita, viimeksi kuusi runoilijaa sisältävän Yhteisessä sateessa.

Nyt vuorossa on ensimmäinen naisrunoilijalta julkaistu oma suomennos.

Zsuzsa Rakovszky (s. 1950) kirjoittaa rosoisia runoja, joissa sisäinen näkökulma vuorottelee jatkuvasti ulkoisen maiseman ja arkisen esinemaailman kanssa. Pesukoneesta siirrytään pensaiden kautta sukuhistoriaan. Se tekee Rakovszkyn runoudesta hankalasti määrittyvää ja kiehtovan oikukasta.

Suomennosvalikoman nimen lupaamia yhteyksiä löytyy, mutta niiden havaitsemiseksi tarvitaan herkkiä aisteja ja laajaa näkökenttää.

Rakovszky on kääntänyt unkariksi paljon englantilaista kirjallisuutta, runoilijoista muun muassa romantikkoja ja Elisabeth Bishopia. Vaikutteiden runsaus näkyy omissa runoissa.

Tyylilajit vaihtuvat ja katse kohdistuu niin lähelle kuin kauas. Säkeet sisältävä äkkikäänteitä, sanarykelmiä ja kuvallisia tihentymiä siihen malliin, että runot joutuu lukemaan saman tien muutamaankin kertaan.

Rakovszky tuntuukin kuvaavan juuri hämmennystä ajan kulun ja maailman muuttumisen edessä. Hän poimii mielellään koko joukon esineitä tai maiseman osia ja näyttää ne sitten häilyvässä valossa: "Kaupunki, väräjävä huokoinen vaahto, luhistuu valoon / joen uomassa, niin kuin mätänevä hedelmä / kutistuu katkeran ytimen ympärille."

Moniselitteisenä välkähtelevät näkymät heijastuvat myös runojen lauserakenteisiin: lauseet milloin katkeilevat, milloin sulautuvat toisiinsa. Yksi runo toistaa sanoja "niin kuin", toinen sanoja "ikään kuin" niin taajaan, että herää epäilys siitä, voiko asioita yleensä verrata toisiinsa.

Parasta Rakovszkyn runoissa on, että ne sijoittuvat lähes aina konkreettiseen tilaan. Siitä käsin Rakovszky pyrkii panemaan merkille niin jykevästi sijoillaan seisovat esineet kuin hiipivät varjotkin. Maisema nähdään monikerroksisena, ja välillä ei tiedetä mikä on sisäistä ja mikä ulkoista:

"Sitten taivas, toinen taivas taivaan takana / jäistä hajavaloa pinnalla. / Hauras kattorakenne, sen tukena / mustia ilmapalkkeja."

Runot puhuvat ajan kulusta ja siitä miten hetkessä kaikki näkyy toisessa valossa. Rakovszkya tuntuu etenkin kiehtovan valon ja värien muutokset, pimeyden, hämärän ja auringonvalon vaihdokset ja sekoittuminen. Näin syntyy vahvan visuaalisia runokuvia, joiden lomiin on pudoteltu pohdiskelua katoavuudesta ja menneisyyden piinaavaa läsnäoloa.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi