Picasso, porno ja vikuroiva teoria

Kuvien tutkijat ovat nyt erityisen kiinnostuneita teksteistä
On kysyttävä: millä tavoin valtaisa kuvallisuus muovaa havaintojamme ja ajattelutapojamme?

P ablo Picasso maalasi oheisen, hyvin tunnetun työnsä tasan sata vuotta sitten. Sen jälkeen maalaukselle kävi niin kuin mestarin töille on ollut tapana käydä. Ne päätyvät keräilijöille tai museoihin, saavat selittäjänsä ja kriitikkonsa.

Niinpä Avignonin naiset (1907) ei ole olemassa vain maalauksena vaan myös siitä kirjoitettujen tekstien ryppäänä. Teosta voi aivan hyvin tarkastella luotaamalla näiden tekstien merkityksiä.

Juuri niin tekee taidehistorioitsija Harri Kalha. Häntä kiinnostaa, miksi tähänkin Picasson työhön ladataan niin vahvoja seksuaalisia mielleyhtymiä. Hän ironisoi taitavasti vakiintuneita näkemyksiä, joissa teokseen tulkitaan vaginaalisia hahmoja, tunkeutumisen eleitä ja lopulta kokonainen porttola.

Tällainen kuvan ja tekstin rajan murtuminen luonnehtii nykyistä visuaalisen kulttuurin tutkimusta laajemminkin. Tutkijoita kiinnostavat entistä enemmän tekstit, kuvan katsojan puhe ja myös ruumiillinen, kieleen palautumaton kokemus.

Kalhan artikkeli löytyy Leena-Maija Rossin ja Anita Sepän toimittamasta Tarkemmin katsoen -kokoelmasta, jossa kymmenen kirjoittajaa rakentaa näkökulmansa visuaaliseen kulttuuriin. Tekstien aihepiirit levittäytyvät kulttuurin kuvallistumisesta internet-pornoon.

Lähinnä oppikirjaksi tarkoitettu teos on hyvin toimitettu ja miellyttävä lukea. Se myös osuu alan monitieteisen tutkimuksen tärkeisiin teemoihin. Henkilö- ja asiahakemisto olisi tosin helpottanut kokoelman käyttöä opetuksessa.

Suomessa teos on lajinsa ensimmäinen, ulkomailla tällaisia antologioita on ilmestynyt useita.

Rossin ja Sepän teos ilmestyy tilanteessa, jossa visuaalisen kulttuurin tutkimus tarpoo ensi askeleitaan. Vaikka näkyvän todellisuuden ilmiöitä pohdittiin jo antiikissa, visuaalinen kulttuuri yliopistollisena oppialana on vakiintunut vasta viimeisen viidentoista vuoden aikana, eikä vailla turbulensseja.

Yksien mielestä kyseessä on uusi oppiaine. Toiset taas pitävät ongelmallisena sitä, että todellisuutta tutkitaan vain näköaistin perspektiivistä. Monet kriitikot huomauttavat aiheellisesti, että ihmistä pitäisi tutkia aistimellisena kokonaisuutena.

Tutkimusalan uutuudesta kertoo sekin, että tuskin monikaan kokoelman kirjoittajista haluaisi luonnehtia itseään visuaalisen kulttuurin tutkijaksi. Toisaalta: kaikki varmaan myöntävät olevansa sitäkin.

Kiistoista huolimatta ja ehkä myös niiden johdosta visuaalinen kulttuuri on asettunut yliopistoihin laitoksineen, tutkintoineen ja professoreineen.

Visuaalisen kulttuurin piiriin voidaan lukea erilaiset kuvalliset esitykset, katseen varassa tapahtuva vuorovaikutus ja esinemaailma näkyviltä osiltaan. Tarkemmin katsoen rajautuu kuitenkin kuvallisuuteen, mikä ei ole yllätys.

Visuaalisen kulttuurin tutkimuksen perinne on keskittynyt elokuviin, televisioon ja printtimedioiden kuvallisuuteen. Rajaus on siis perusteltu.

On kuitenkin kiistanalaista, että kuvallisuus olisi keskeisin osa visuaalista kulttuuria. Katsomiseen nojautuva inhimillinen vuorovaikutus on kuvakulttuuria vanhempi, laajempi ja myös yksilön kehitykseen ainakin yhtä vahvasti vaikuttava visuaalisuuden alue.

Miksi se on niin sivussa nykyisen visuaalisen kulttuurin tutkimuksen kentällä?

Yksi syy on varmasti se, että kulttuurimme tolkuton kuvien määrä viettelee katsetta kiinnittymään itseensä ja unohtamaan muut näkyvän todellisuuden alueet.

Toinen syy piilee ehkä siinä, että sosiaalisen vuorovaikutuksen tutkiminen on ylimalkaan ollut perinteisen sosiologian ydintä, ja sielläkin sanatonta visuaalista vuorovaikutusta on tutkittu suhteellisen vähän.

Tieteenalojen välinen raja on tässä rakentunut vahvaksi ja estänyt vaikutteiden tihkumisen visuaalisen kulttuurin tutkimuksen nuorelle kentälle.

Tämä on vahinko, koska katseen varassa tapahtuvan vuorovaikutuksen ymmärtäminen on usein kuvallisen esityksen ymmärtämisen edellytys. Ajatellaan vaikkapa kasvonilmeiden tai eleiden merkitysten analysoimista valokuvasta.

Joka tapauksessa monet tieteenalat ovat viimeisen parinkymmenen vuoden aikana kiinnostuneet kuvista niin paljon, että on alettu puhua tutkimuksen "kuvallisesta käänteestä". Anita Seppä puntaroi omassa artikkelissaan tätä käännettä.

Hänen mukaansa olennaista ei ole kuvallisten esitysten määrän kasvu 1900-luvun aikana vaan se, millä tavoin valtaisa kuvallisuus muovaa havaintojamme ja ajattelutapojamme. Huomio on tärkeä.

Monet kirjoittajat ovat pohtineet esimerkiksi valokuvan vaikutuksia tapoihimme kokea ja ajatella kuvallisuutta tai ylipäätään näkyvää todellisuutta. Valokuvan yleistyminen viime vuosisadan aikana on vaikuttanut siihen, miten kysymykset kuvien totuudesta ja realistisuudesta ovat muotoutuneet.

Myös valokuvan vertauskuvallinen voima pitää yhä otteessaan, mistä kertoo esimerkiksi myytti "valokuvamuistista" tai ilmaisu "valokuvauksellinen".

Keskeisin visuaalinen media on kuitenkin televisio. Se on kulttuurisella painollaan pannut liikkeelle ilmiön, jota Juha Herkman kutsuu artikkelissaan televisioitumiseksi.

Käsite viittaa siihen, että muut mediat - erityisesti iltapäivälehdet - käsittelevät aiempaa enemmän televisiota, esimerkiksi sarjojen juonenkäänteitä ja roolihahmojen tekemisiä.

Ne alkavat myös kopioida television käyttämiä visuaalisia ratkaisuja. Iltapäivälehdet rakentavat kuvituksiaan televisiomaisiksi kavalkadeiksi tai matkivat ruudun kuvasommittelua.

Herkman osoittaa konkreettisesti, miten eri medioiden ratkaisut vaikuttavat toisiinsa ja tarjoavat katsojalle mahdollisuuden soveltaa televisiomaista katsetta myös pysähtyneisiin kuviin.

Lähes jokaisesta johdatuksesta visuaaliseen kulttuuriin löytyvät Guy Debordin ajatukset spektaakkelin yhteiskunnasta tai ainakin Jean Baudrillardin idea simulaatiosta. Tarkemmin katsoen ei ole poikkeus.

Tänä vuonna kuolleen Baudrillardin tunnetun ajatuksen mukaan nykymaailmassa on mahdotonta tavoittaa aitoa todellisuutta, koska se on hävinnyt mediaesitysten valtavaan kymeen. Medioiden kuvallisuus on todellisuutta todempaa.

Ajatukseen nojautuen Anita Seppä esittää tulkinnan, jonka mukaan filosofimme suhtautuu nuivasti kuvakulttuuriin ja kuuluu "kuvainraastajien" ryhmään.

Tulkinta on elegantti, mutta toisenlainenkin näkemys on mahdollinen: teoriat simulaatiosta murtavat tieteellisen esitystavan sääntöjä ja yrittävät paeta totuuden esittämisen taakkaa. Teorioihin pakkautuu määrittelemättömyyttä ja runollista voimaa.

Baudrillardin tapa kirjoittaa saa teorian vastustamaan suoria tulkintoja, vikuroimaan, käyttääkseni Annamari Vänskän artikkelissaan kehittelemää käsitettä.

Tästä näkökulmasta ajatus simulaatiota ei ole tärkeä siksi, että se aidosti väittäisi todellisuuden kadonneen.

Ajatus on tärkeä, koska se taivuttelee katsojaa suhtautumaan medioiden kuviin ikään kuin muuta todellisuutta ei olisi olemassakaan. Kyseessä on eräänlainen ajatuskoe, jonka avulla myös kuvallisuutta voidaan lähestyä itsenäisenä kulttuurin alueena, ei vain alkuperäisemmän todellisuuden heijastumana.

Baudrillardilla ei siis ollut mitään syytä suhtautua kielteisesti lehdistä, televisiosta tai internetistä syöksyvään kuvavirtaan. Päinvastoin. Medioiden kuvallisuus kannattaa ottaa vastaan nietzscheläisellä ilolla, sen tolkutonta perverssiyttä ihmetellen ja entistä mielipuolisempia teorioita rakennellen.

Kirjoittaja on professori Taideteollisen korkeakoulun Porin taiteen ja median osastossa.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi