Piispa ja professori ottelevat taas

Juha Pihkala ja Esko Valtaoja jatkavat kohteliasta keskustelua uskon ja tiedon peruskysymyksistä.

Tähtitieteen professori Esko Valtaoja oli jo elävä legenda, kun hän kohtasi Tampereen hiippakunnan piispan Juha Pihkalan. Turun tuuheaparta tunnettiin riemukkaan provosoivista puheenvuoroista, joissa hän yleistajuisti tähtitieteen saavutuksia ja julisti tiukan tieteellistä maailmankatsomusta.

Täsmällisen ajattelun profeetan silmissä eivät saaneet armoa sen enempää uskovaiset mystikot kuin sumeisiin ajatuksiin sortuneet filosofit. Valtaoja väitti kerran Aristoteleen teosta Fysiikka niin huonoksi tieteeksi, että olisi suonut sen katoavan maan päältä jälkiä jättämättä.

Tulisieluinen professori rauhoittui 2000-luvun alussa pohtimaan piispan kanssa uskonnon ja tieteen välisiä suhteita laajassa kirjeenvaihdossa, joka julkaistiin kirjana Nurkkaan ajettu Jumala? Teosta luettiin niin innokkaasti, että se valittiin vuoden kristilliseksi kirjaksi vuonna 2004.

Pihkalan jäätyä pari vuotta sitten eläkkeelle yllättävä parivaljakko aloitti uuden kirjeenvaihdon. Edellisen kirjan teemoja syventävä keskustelu on nyt julkaistu otsikolla Tiedän uskovani, uskon tietäväni. Suosio ei näytä hellittävän, sillä teos on pompannut tietokirjallisuuden myyntitilaston ykköspaikalle.

Agnostisesta uskonnottomuudesta ei Valtaoja ole luopunut, eikä Pihkala varovaisen keskitien luterilaisuudesta. Uskonnonfilosofian ja teologisen etiikan harrastajalle ei uusi teos tarjoa yllätyksiä, mutta lukija ilahtuu, kun keskustelijat iloitsevat ajatuksen lennosta ja ruotivat erimielisyyttään kohteliaasti ja toisiaan kunnioittaen.

Valtaoja ottaa etäisyyttä jyrkimmästä uusateismista, joka leimaa kaikki uskovaiset pahoiksi, tyhmiksi tai molemmiksi. Hän tunnustaa melkein harkinneensa kirkkoon palaamista, kun oli lukenut Christopher Hitchensin kirjan Jumala ei ole suuri, jonka mukaan uskonto myrkyttää kaiken.

Sopupeliin ei Valtaoja vieläkään suostu vaan jyrisee uskonnolle vaatimuksiaan. Uskovaisten olisi nöyrryttävä myöntämään, että uskontotuudet eivät ole ulkopuolisia velvoittavia.

Professori ei näytä muistavan, että luterilaisen etiikan valtavirta on aina rakentunut enemmän luonnollisen moraalitajun kuin uskonnollisen ilmoituksen pohjalta. Sekin unohtuu, että uskonnonvapautta vastustavat länsimaissa vain marginaaliryhmät. Fanaattista fundamentalismia vastaan Valtaoja toki esittää aiheellisia huomautuksia, joihin Pihkalakin usein yhtyy.

Pihkala hyväksyy luonnollisen moraalitajun ajatuksen mutta suhtautuu suopeasti myös näkemykseen, että moraali pohjimmiltaan perustuu Jumalan käskyyn. Jumalan käskyetiikan modernien edustajien tavoin hän korostaa, että käskyt eivät ole mielivaltaisia vaan heijastavat Jumalan hyvää ja oikeamielistä olemusta.

Emerituspiispa eksyy oudoille poluille, kun hän ilmaisee tympääntymistään liberalismiin. Se yhdistyy hänen mielessään kevytmielisen nautiskelevaan ja lyhytjänteisiä haluja tyydyttävään elämänasenteeseen. Pihkalan kauhistelemassa liberalismin irvikuvassa moraali näivettyy makuasiaksi.

Toivotellessaan liberaalin hedonismin historian roskakoriin Pihkala unohtaa, että kumppania arvostava keskustelu eri vakaumuksen välillä edustaa liberalismin perinnettä parhaimmillaan.

Poliittinen liberalismi on sitä, että tunnustetaan omaantuntoon perustuvien vakaumusten moninaisuus mutta silti etsitään yhdessä keskinäisen kunnioituksen ja tasaveroisen kumppanuuden periaatteita. Vauhdikkaassa ottelussaan piispa ja professori eivät aina huomaa, että liberalismin hengessä hekin edistävät itsenäistä ajattelua, suvaitsevaisuutta ja myötätuntoa.

Kirjoittaja on Jyväskylän yliopiston historian professori.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi