Pinnan alla muhii

Joonas Konstigin esikoisnovellit luottavat dialogiin

J oonas Konstigin Ahneet ja viattomat on kirja, jota lukiessa pitkään odottaa jotain tapahtuvaksi. Jotain jyrkkää ja dramaattista. Sellainen taitaa olla odotushorisontti nykyään, ja kirjan nimikin antaa ymmärtää, että se luo materialistisen nykyajan kuvaa kiihkein kääntein.

Mutta ensin ovatkin vuorossa viattomat. Siinä on Konstigin esikoisnovellien tuoreus. Hänen henkilönsä ovat kirjan alkupuolella epävarmoja parikymppisiä. Heidät kuvataan vailla tehokeinoja: ei sekoilua, kovaa kapinaa tai rankkoja matkoja ulkomaille.

Sen sijaan saadaan herkkävireisiä tuokiokuvia, joissa pinnanalaisiin kuohuihin vain viitataan. Pisin novelli on maltilla kirjoitettu kuvaus kahden opiskelijan hitaasti ja ujosti viriävästä suhteesta. Samalla Konstigin niukka realismi tekee havaintoja nuorten opiskelijoiden trendeistä, niin veganismista kuin akateemisista muotinimistä.

Ahneet on säästetty loppupuolelle, ja silloin pelataan kovempia pelejä.

Viimeisen novellin nuorukainen saa tyttöystävänsä kiinnostuksen takaisin näyttelemällä kovista jossain kaukaisessa maassa. Toisen samanmoisen tyttöystävä on harvinaisen kaunis, joten mies ostaa hänelle lainaksi kokonaisen talon. Sitä ennen hänen itsetuntoaan on pahasti häirinnyt rakastetun entinen elämä

Konstigin ilmeinen bravuuri on dialogi, joka etenee harvinaisen sujuvasti ja puhekielisesti. Dialogia onkin paljon, joissain novelleissa aivan liikaa.

Lisäksi Konstig laskee paljon sen varaan eikä valota henkilöiden sisäistä elämää kovin pitkälle. Puhutaan ohi, lipsautellaan kaikenlaista.

On novelleja, joissa tekniikka toimii mainiosti. Esimerkiksi silloin, kuin nuori tyttö on mökillä vanhempiensa ja näiden tuttavapariskunnan kanssa. Tyttö on oppinut pärjäämään trivial pursuitissa ja odottaa koko illan pelin alkua. Siinä välissä aikuiset vain kertaavat yhteisen elämänsä.

Tytön ja aikuisten maailman välille syntyy paljastava jännite. Konstig kuljettaa novellin hienosti takaisin tytön yksinkertaiseen maailmaan vailla tarvetta paisutella ongelmia arkielämää suuremmiksi.

Konstig kuvaakin purkautumattomia jännitteitä ja tarjoaa niihin sovinnollisia ratkaisuja. Monen novellin ajan tuntuu, että purkaus odottaa. Sellainen tulee vasta kertomuksessa koulukiusatusta, joka saa kaverikseen treenaajan. Yhdessä he valmistautuvat kostoon.

Väkivalta on läsnä myös novellissa, jossa juuri palkattu vartija saa todistaa työtoverinsa tapaa kohdella huumeveikkoa väkivaltaisesti ja sääntöjenvastaisesti. Uusi vartija joutuu päättämään mitä kertoa esimiehelle.

Mutta yleensä Konstig kuvaa parisuhteita, joissa välähtää kuin katkelmia jostain jatkosarjasta. Niukka tyyli liittyy saumatta suomalaiseen kerrontaperinteeseen ja noudattaa uusia helppolukuisuuden ja lyhytlauseisuuden ihanteita.

Tyylin hyvät ja huonot puolet tuo esiin esimerkiksi novelli Auringon kotiseutu. Nuori mies on tapaamassa Espanjaan muuttanutta kaveriaan. He puuhaavat kaikenlaista mitä ulkomaalaiset tapaavat, kunnes lopuksi tulee puheeksi Suomeen jäänyt tyttöystävä, jonka Antti jätti Suomeen, ilmeisesti henkisesti huonossa kunnossa.

Kaverusten välit sähköistyvät. Mutta puheessa ei oikein päästä asiaan. Kertoja näyttää vain jäävuoren huipun.

Kovin monta toisintoa tämä kerrontatyyli ei kestä. Ahneet ja viattomat on siksi puolittainen onnistuminen. Jos se olisi puolet lyhyempi, onnistumisen tunne olisi suurempi.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi