Pistä rasvaa kainaloihin, niin lakkaat narisemasta

Tapio Koivukari päättää hienon raumalaissarjansa

T apio Koivukari on jotenkin puolisalaa ujuttautunut keskelle suomalaista kirjallisuutta. Sumun lokikirja on saaristolaissarjan ( Luodetuulen maa, Missä aallot murtuvat) päätösosa. Se kertoo Havströmien sukutarinan sodanajoista 1960-luvulle.

Koivukarin näennäinen näkymättömyys johtuu ainakin kolmesta syystä.

Hänen kerrontansa on kohottamatonta, tasaista tyylilajia. Käsitteellä "sukusaaga" on hiukan vanhanaikainen kaiku. Yksi näkymättömyyden syy lienee kerronnassa pilkahteleva raumalaismurre, jonka vuoksi paikallisuus korostuu.

Koivukarin kohdalla kaikki nämä ominaisuudet kääntyvät hyveiksi.

Asiaa tai ei sisältävien hypetyskirjojen rinnalla Koivukarin tasaisen selväjärkinen kerronta sisältää maan- tai tässä tapauksessa paremminkin merenläheistä voimaa, jota ei saa irti julmetustakaan aiheiden dramatisoinnista.

Sukusaaga sisältää paitsi tarinan myös historiannäkemyksen, joka Koivukarin kirjoissa kiteytyy tokaisuisin ja elämänviisauksiin.

Raumalaisten mielestä "ei vielä mies ole, joka töitä hakee, vaan se vasta mies on, jota työ hakee". "Miehestä hän ei ollut vielä täysin varma, mutta paikasta oli", miettii päähenkilön, Topi Erikssonin tuleva vaimo Julia Santkarin avarilla kallioilla käydessään.

Kiintoisaa onkin verrata parhaillaan Ylestä tulevaa Pohjantähti-sarjaa ja Koivukarin kirjojen historiannäkemystä. Aika ja aiheet ovat osittain samat, työnteon apoteoosi, vähittäinen vaurastuminen. Vanhan viisaan, kovia kokeneen Sofian kuvaus rinnastuu Pohjantähden Almaan. Mutta siinä missä Väinö Linnan tutut hahmot tuntuvat yhtäkkiä tässä ajassa jotenkin kliseisiltä vasemmistosankareilta, Koivukarin pienyrittäjähenkisillä ihmisillä elämänkulku liittyy enemmän luonteeseen ja kohtaloon.

Kyllä hekin herroja varovat, ja heillä on siihen ankarat syynsä, mutta pitävät kaiken visusti sisällään. Tai sanovat asiansa yhdellä kovaluonteisella lauseella, kuten lapsensa Suomeen "unohtanut" amerikansiirtolainen Selma. Tässä mielessä Koivukarin historianfilosofia on lähempänä Marko Tapiota kuin Väinö Linnaa.

Murretta Koivukari käyttää viisaasti ja ovelastikin. Nassutukset, vikströmin molskotukset, reedaamiset, kamut ja haurut joko toistuvat, niin että ne oppii. Tai sitten ne selviävät yhteydestään. Näin kerronnan päälle tulee yksi nautinnollinen sanaristikkomainen kerros, joka hidastaa lukemista - ja lisää sen nautintoa.

Koivukarin kirjan varsinaiset ansiot ovat työnkuvauksissa, unohtumattomiksi jäävissä ihmiskohtaloissa ja saariston miljöön ja luonnon kuvaamisessa.

Veneenrakentaminen melkein onnistuisi pelkästään Koivukarin romaanin kuvausta seuraamalla. Topin yritteliäs vene- ja autopuuha käy välillä harmaalla alueella, mutta suvun naiset pitävät huolen, ettei se jää sinne.

Vaikuttavin yksittäinen henkilökuva on Koiton merimiesuran ja sen jumiintumisen kuvaus. Herkkäpiirteisesti ja mielenjäävästi kerrotaan muistakin luotojen miehistä, ristiriitaisesta Ilmarista, ottopoika Olasta, työihmiseksi kasvavasta Juhosta.

Yllättäen romaanin utopioiden kohteiksi nousee paitsi tuttu Amerikka myös Argentiina.

Sodanjälkeisen Rauman rannoilla rakennetaan vimmatusti, rassataan monenlaisia koneita häkäpöntöistä alkaen. Koivukari on parhaimmillaan kuvatessaan suorastaan intohimoisesti jonkin ilmiön tai tilanteen tunnelmaa: ukonilmaa, juhannuksenviettoa, uuden koulun rappusten kaidetta, nuoren miehen varovaista iloa, kun hän oppii tekemään työtä, pätevöityy ammatissaan.

Meren rannalta näkee enemmän. Siksi raumalaissaagan historia kertoo eri asioista kuin tutummat "moreenit", vaikka aika on sama.

Pirtulastit kulkevat yöllä, Topi Eriksson kuljettaa virolaisia Ruotsiin, venepakolaiset hukkuvat Itämereen kuin nykyään vähän etelämpänä. Venäläisiä sotavankeja palautetaan kotiin, he vilkuttavat rannan katsojille tietämättä menevänsä kohti kuolemaa.

Myös raumalaisten sodanjälkeisen vaurastuminen liittyy suurempiin maailmanmenon kuvioihin. Koivistolaiset tulevat luovutetusta Karjalasta Raumalle, alkaa sotakorvausten laivanrakennus. Raumalaiset ihmettelevät: "on maar sukkelaa kon täytyy tollai suomenkielt vääntä", mutta sopeutuvat, laivantekotyöt käyvät kummaltakin rantojen heimolta.

Yleisesti ottaen Koivukari on tässä romaanissa parempi ilmiöiden kuvaamisessa kuin juonen kuljetuksessa. Ainoa asia, josta tulee sarjan päätösjaksoon hiukan keräilyn makua, on kertojan, Eero Luotomaan, piipahdus romaanin rakentamispuuhissa, nykyajassa.

Ei nykyromaanissa illuusiota säilyttää tarvitse, mutta tässä tapauksessa kehys ei paljon uutta tuo.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi