Postikortti pieleen menneeseen maailmaan

Hauskana pidetty Kari Hotakainen on nyt vihainen ja parhaimmillaan

Lytätäänpä. Ihmisen osa. Ikään kuin vähempi ei riittäisi. Suuruudenhullua.

Juonta ei ihmeemmin ole, pelkkää havaintoa ihmisen osasta vain. Sanomattakin on selvää, että se ei ole häävi. Mikä tietysti passaa hyvin, sillä kaunokirjallinen teos ei voi kulkea onnistumisesta toiselleen vaan rumaa, tuskaa ja masentavaa pitää tulvia, jotta lukija otaksuu puhdistuvansa ja saavansa korkeimman kruunun. Tämä Kari Hotakainen on tehnyt juuri kaunokirjallisuutta jo niin paljon, että julkaisujen nimet täyttävät uusimmasta koko kansiliepeen.

Kaikki romaanin henkilöt ovat hyviä suustaan. Myös se, joka ei puhu mitään. Jokaisen ajatukset napsahtelevat lakonisen täsmällisesti maaliinsa, samalla lailla niin miehen kuin naisenkin ynnä nälkäkurjen ja miljonäärin. Kaikki pudottelevat Hotakais-aforistiikkaa.

Vaan ei mene lyttyyn, ei millään. Juoksuhaudantien kaltaista massahurmaajaa Ihmisen osasta tuskin tulee, mutta tekijänsä tuotannon ehdotonta huippua se on, ykkönen tai kakkonen, tiukka ja tyly ajan kuva. Hauskan maineessa kulkeva Hotakainen on vihainen, moraalikoura nyrkissä.

Joten ei pitäisi naurattaa. Mutta aiheuttaa uutuus sitäkin. Koska se on - erään sanomalehden omakehua lainatakseni - tästä elämästä. Tästä putoajien ja itsensä ylentäjien todellisuudesta.

Alku tosin maistuu teoreettiselta. Kirjamessuilla toimettomana, "työttömänä", norkoileva sanataiteilija ostaa vastentahtoisesti paikalle joutuneelta entiseltä nappikauppiaalta elämän, koska omaa hänellä ei ole, ja vielä tekisi kumminkin mieli kirjoittaa yksi kirja. Siis olla joku. Tyhjyydestä voi kuulemma kirjoittaa kymmenen kirjaa, "mutta ei enempää".

Seitsemästä tonnista eläkeläisrouva suostuu, vaikka kirjailijat ovat epäluotettavia, kun ne kumminkin panevat omiaan joukkoon eli valehtelevat. Silti niitä keksittyjen juttujen maakareita kuunnellaan ihan tosissaan. Mutta rahaa on tarvis, koska perhepiirissä on sattunut ikäviä.

Romaanin kirjailija laatii yhtä aikaa sekä totuutta että valhetta palvelevasta ammatistaan pari selventävää kirjettä epäluuloiselle tarinansa myyjälle - ja samalla Hotakainen kai ikään kuin hiukan itselleenkin vastauksen, miksi huonosti palkattua puolihullunhommaa on tullut tehtyä näinkin kauan, neljännesvuosisata.

Samalla sivullisille selviää loputtomissa akateemisissa opinnäytteissä ikuisesti hämäräksi jäävä aihe, mikä on fiktion järki.

Selvä se, että Tiedon portaat on kaikkien aikojen paras teos, Ihmisen osan kirjailija myötäilee nappirouvan kantaa, koska se kertoo vain totuuksia ja nimenomaan tarpeellisista asioista. Muun väsääminen painuu varman tiedon rinnalla komeljanttarin touhuksi.

Vaan kun kumminkin samat asiat saattavat merkitä eri ihmisille toisistaan poikkeavia seikkoja, ja merkitsevätkin. On tämä ongelma nimeltä näkökulma. Muitakin kun on kuin pelkkä oma, totuuksia monta. Siksi olisi hyvä edes yrittää nähdä myös toisin.

Siinä kirjailijan työmaa, jossa pitää samaan aikaan olla sekä suurpiirteinen että tarkka.

"Hyvä kertoja ei koskaan yritä mitään." Kuten esimerkiksi viihdyttää.

Juuri nyt Hotakainen on kertojana parhaimmillaan. Ei Ihmisen osaa ole huviksi tehty. Mutta saahan se senkin tehdä.

Romaani perustuu äimistykseen. Miten meille kävi näin?

Työelämä on jatkuvaa kokoustamista aiheista, jotka eivät kiinnosta ketään. Tavaroiden sijaan myydään mielikuvia. Rahalla hankitaan kylkiäisiä, "poonuksia". Lähimmäinen on netissä. Koulutytön yliajaja valittaa sitä, että hänen autonsa merkki lipsahtaa julkisuudessa hieman väärin, alakanttiin.

Samaan aikaan toisaalla väki näkee nälkää ja oirehtii nääntyneisyyttään kuumeisen hooposti, kuten sielunveli Knut Hamsunin klassikossa Nälkä jo ammoin.

Kotimaa on heilahtanut niin oudoksi, että myös suomalainen saattaa tuntea itsensä maahanmuuttajaksi.

Aikuiset leikkivät sanoilla ja hekottelevat tyhjiä peittääkseen ahdistuksensa. Tai räkivät eriväristen päälle.

Tällaiseen maailmaan, siinä asuvalle kolmelle aikuiselle lapselleen, nappikauppias lähettää kortteja, joihin hän merkitsee sen, minkä tietää elämästä. Osan hän on ammentanut somistaja Alfred Supiselta, joka meni sittemmin hirteen.

Toisin sanoen: emon rakkaus on ehkä avutonta mutta silti suurta: "Uudet perunat nostetaan ensi viikolla."

Kyllä, postikortit saapuvat samasta juuresta kuin Aki Kaurismäen elokuvien kaiho kadotettuun kauniimpaan maailmaan. Siihen, joka antaa nostalgian ravintoa ja voimaa, vaikka sitä ei välttämättä ole koskaan oikeasti ollut.

Kun tulevaisuus hapertuu, menneisyydestä voi vielä haaveilla.

Ei silti pidä luulla, että kirjailija Hotakainen laittautuu nyt raappahousuun ja koettaa valejutullaan kääntää ajan suunnan. Ei, eteenpäin mennään. Ainakin siinä tapauksessa, että mykät oppivat puhumaan. Kuten nappikauppiaan mies Hotakaisen romaanissa.

Sekin osa on meille annettu, oppiminen ja suun avaus.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi