Presidentinpöydässäolipettuavaanei Kirja Urho Kekkosen kulinaarisesta taipaleesta on samalla retki Suomen kulttuurihistoriaan

kirjat

pitsaa

Saisiko olla pari suupalaa jätkäntirriä?

Anteeksi, te kaikki pikapitsojen ystävät. Ei voi vaatia, että tietäisitte entisen presidenttinne

Urho Kekkosen (1900-1986) suuresti ihailemien tukkijätkien mieliherkun nälkää näkevässä Suomessa.

Urho Kekkonen oli isänsä mukana tukinuitossa jo 12-vuotiaana. Hän ihaili erityisesti tukkijätkien sanavalmiutta ja rentoa puhetyyliä. Savossa syntynyt ja Kainuussa kasvanut Kekkonen ajatteli ylioppilaaksi tultuaan lähteä opiskelemaan metsänhoitajaksi, niin mieluisia muistoja tukkilaiselämä oli häneen jättänyt.

Lakitieteen tohtori Kekkonen harmitteli myöhemmin, millainen tukkipoika hänessä oli tärveltynyt. Juuriaan hän ei koskaan unohtanut, ei ruokapöydässä eikä hiihtoreissuillaan savottamaisemissa.

Risto ja Ritva

Lehmusoksan juuri ilmestyneen teoksen

Urho Kekkosen pöydässä voi lukea kulttuurihistoriallisena retkenä pettuleipäkansan taivalluksesta kohti pastoja ja pitsoja.

Taidokkaasti kuvitettu teos sisältää valikoituja ohjeita Kekkosen gastronomiasta Lepikon varpajaispiirakoista Motin villisiankyljyksiin tai Tamminiemen kainuulaisesta madekeitosta Lapin emännän uunijuustoon.

Kiitettävän lähdeluettelon lisäksi kirjassa on kuvia Urho Kekkosesta seurueineen nelivuotiaasta merimiespukuisesta pikkumiehestä kuningatar Elisabetin vierustoveriksi valtiovierailun juhlaillallisilla.

Kekkos-kirjoja riittää, mutta eipä ole kukaan ennen Lehmusoksia istunut niin pitkään ja hartaasti Kekkosten pöydässä Lepikon tuvasta läpi isänmaan myrskyjen aina Tamminiemen viimeisiin päiviin asti.

Lehmusoksien edellinen, palkittu kulttuuriteko oli parin vuoden takainen teos

Mannerheimin pöydässä.

Urho Kekkosen pöydässä on herkullinen kirja, jossa kiehtovinta on Kekkosen henkilökohtaisen kulinaarisen historian ohella matka Suomen ruokakulttuuriin ja siinä sivussa seurata poliittista ja sosiaalista ilmastonmuutosta.

Kirja käy pikaoppaana pitsasukupolvelle, joka ei tunne Suomen pitkäaikaisimman presidenttinsä henkilöhistoriaa eikä liiemmälti lähihistoriaakaan.

Kekkosen vallankäytön välineenä olivat hänen ainutlaatuisen laajat henkilösuhteensa. Lehmusoksat painottavat Kekkosen idänsuhteiden merkitystä Suomelle. Kekkonen ehti istua

Stalinin ja

Molotovin kanssa samassa pöydässä.

Mieluisin pöytäseuralainen presidentille oli

Hrustsev, jonka kanssa syntyi aito ystävyyssuhde.

Presidenttinä Kekkonen mullisti viralliset edustusateriat. Hän halusi linnan ruokalistoille kunnon kotimaista ruokaa; hirveä, poroa, siikaa, lohta, muikkuja ja marjoja.

Presidentin into suomalaisherkkuihin sai valtiovierailuilla joskus koomisia sävyjä.

Vuoden 1967 alussa Kekkonen teki valtiovierailun Egyptiin, jossa presidentti

Nasserille tarjottiin lämminsavustettua Tenon lohta korvasienimuhennoksella tilliperunoineen.

Tenon lohi kuljetettiin hyhmäisenä Valiolta lainatuissa kylmärekoissa Egyptiin. Kairossa savulohet lämmitettiin ja herkut tarjottiin kuningas

Farukin kultakammiosta lainatulla platinakukin, timantein ja safiirein koristetulla hopeavadilla. Isäntien henkilääkärit koemaistoivat kaiken.

Kekkonen oli koko ikänsä kainuulainen mies, joka pysyi uskollisena lapsuutensa mieltymyksille, perinneruuille, hapanleivälle ja kraavisiialle.

Kainuuseen on Lehmusoksien mukaan usein lyöty nälkämaan leima, joka pitää paikkansa vain osittain. Huonoina viljavuosina kodeissa leipää jatkettiin pettujauhoilla.

Urho Kekkonen ei koskaan nähnyt nälkää, vaikka opiskeluaikana Helsingissä rahapula vaivasikin. Äiti lähetti kotoa esikoiselleen postipaketissa voita ja keksejä 1920-luvulla.

Kirjeessä

Siiri-siskolleen Urho kiitteli murentuneista kekseistä ja kertoi käyvänsä syömässä edullisesti Ostrobotnialla, 459 markkaa kuussa.

Neljännesvuosisadan kestäneen presidenttikautensa aikana isäntä ihastui kainuulaisherkkujen lisäksi myös kansainväliseen gastronomiaan hanhenmaksasta kaviaariin.

Ravintola Motti tuli kuuluisaksi palavista munuaisistaan ja pässinkiveksistään, joiden nauttijalle ojennettiin aterian jälkeen diplomi uroteosta. Pääministeri Kekkosesta tuli Motin kanta-asiakas.

Entistä Kajaanin sissiä ei Lehmusoksien mukaan lainkaan häirinnyt, että Motti oli perustettu suojeluskuntapiirin rakennukseen tai että ravintola White Ladyn taustalla olivat fasisteiksi leimatut lotat.

Manalassa, Ostrobotnian ravintolassa, Kekkonen tapasi vanhoja ystäviään. Marskissa hän aterioi kokoomuspomojen kanssa, ja Tornissa tavattiin valvontakomission venäläisiä edustajia. 1930-luvulla Kekkosen kantapaikka oli Gambrini, jossa konjakkia kului.

Kekkosen elinaikana Suomi koki kovia: sotia, nälkää, rakennemuutoksen, vaurastumisen. Suomalainen ruokapöytä muuttui perin pohjin. Tamminiemessä ei hotkittu hampurilaisia eikä mässäilty makkaralla.

Oluen ystävä Kekkonen toki oli - ja väkevien. Tamminiemen kutsuilla kuohuviinin sijasta tarjottiin tervetuliaissnapsi. Kylmän votkaryypyn seuralaisena oli kraavilohi- tai kaviaarivoileipä.

UKK ei itse paljon ruokia laitellut. Poikkeuksena olivat Lapin hiihtoretket, joilla presidentti kypsytteli tikun nenässä poron savukylkeä.

Juuri itsenäistyneessä Suomessa oli nälänhätä lähellä. Kekkosen kunnioittamat tukkijätkät saivat hengenpitimikseen amerikkalaista suolaläskiä. Yhdysvaltain presidenttinä oli tuolloin

Woodrow Wilson.

Kirja paljastaa aidon jätkäntirrin eli vilsoninpinnan reseptin: kimpale suolaläskiä ja ripaus vettä tai lunta. Tiristä amerikanläski saunakuupassa avotulella ja nauti kuuma tirri ruisleivän kanssa - korvessa, paukkupakkasella, ja muistele Kekkosta.

Irma Stenbäck

Juuriaan Kekkonen ei koskaan unohtanut, ei ruokapöydässä eikä reissuillaan savottamaisemissa

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi