Prostituutio tekee omasta ruumiista oudon

Elina Tiilikan esikoisromaani kuvaa seksityöläisen arkea.

Elina Tiilikan (s. 1986) esikoisromaani Punainen mekko jatkaa tavallaan prostituoidun tarinaa siitä, mihin Anna Kontula sen jätti parin vuoden takaisessa sosiologian väitöskirjassaan Punainen eksodus.

Kontulan tutkimuksen aihe oli "seksityö Suomessa", ja sen materiaali koostui mainittujen työläisten kirjoituksista ja haastatteluista. Väitöskirja asettui reippaasti stereotyyppisiä prostituutiomielikuvia vastaan; se korosti työn suhteellista vapautta ja näki sen jopa väylänä oman seksuaalisuuden kehittymiselle sekä yhteiskunnalliselle kapinalle heteronormatiivisuutta vastaan. Punainen mekko on puolestaan fiktiivinen teos, mutta sen painoarvoa lisää tuntuvasti takakannen maininta "tarina perustuu omakohtaisiin kokemuksiin". Elettyyn elämään nojaaminen saattaa juuri tämän aiheen ympärillä vaikuttaa mainoskikalta. Tarinan edetessä tulee kumminkin vakuuttuneeksi, että kerrottavahan tämä oli.

Romaanin Noora on parikymppinen, hieman väistyvän oloinen, mutta muuten tavallinen itseään etsivä tyttö, joka jää lukion jälkeen odottelemaan tulevaisuuttaan pienessä kaupungissa. Työpaikan saaminen osoittautuu vanhojen näpistysrikkeiden jälkeen hankalaksi, mutta Noora yrittää ja saa siivouspestin.

Viideltä aamulla alkava homma paljastuu pian ikäväksi ja raskaaksi. Hetken mielenjohteesta tyttö keksii pyrkiä strippariksi, mutta mitättömiin palkkioihin kyllästyttyään hän päätyy myymään seksiä. Ennakkoluuloton Noora on luontevasti sinut ruumiinsa ja alastomuuden kanssa, joten uusi hyvin korvattu työ houkuttelee rahatonta kokeilemaan.

Romaanin kuvaus seksityöstä on täysin linjassa Kontulan tutkimuksen kanssa. Valmiiksi epäilevä lukija ei kohtaa Punaisessa mekossa hyväksikäyttäviä välittäjiä, väkivaltaisia asiakkaita tai muita draaman aineksia.

Päinvastoin: työ vaikuttaa pitkäveteiseltä. Vaihtelua päivien ja öiden kulkuun tulee ainoastaan asiakkaiden painon, elimen koon ja iän myötä.

Suomalaiset seksinostajat ovat hyväkäytöksisiä, jopa kilttejä, osa ressukoita, mutta valtaosa tavallisia miehiä. He maksavat, mitä pyydetään, jopa enemmänkin - ja sanovat lähtiessään usein kiitos. Ainoa huijari on ulkomaalainen.

Tiilikka kertoo Nooran tarinaa tietoisen toteavasti ja epädramaattisesti: asiakaskäynnit toistuvat kaavamaisesti. Vaikutus on vieraannuttava, ja pian kyllästyvästä lukijasta katoaa kaikki tirkistelynhalu.

Vaikka kerronta on tässä mielessä motivoitua, romaani olisi ehdottomasti kaivannut lisää liikettä ja leikkauksia. Kokonaisuuden kannalta tarinan päätös tuntuu kömpelöltä ja motivoimattomalta.

Vailla kirjallisia ansioita Elina Tiilikan esikoisromaani ei kuitenkaan ole. Hän onnistuu tärkeimmässä eli päähenkilönsä kehitystarinan kuvauksessa.

Nooran tietoisuus muuttuu hitaasti: hän vieraantuu ihmissuhteissaan ja menettää otteensa arkeen. Oma luonteva fyysisyys taipuu oudoksi, kun siitä tulee ainoa väylä toisiin ihmisiin. Tämän hyvin vaikeasti hahmotettavan intiimin prosessin kertomisessa on Punaisen mekon tarinan merkitys.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi