Psykoanalyysi on elävä ajattelutapa

Freud tiesi herättävänsä vastustusta, koska kaikki pitävät itseään oman mielensä asiantuntijoina.

Voi ei! Taas uusi kirja Freudista ja psykoanalyysista! Eikö psykoanalyysi teoriana ole jo todistettu epätieteelliseksi ja vanhanaikaiseksi, ja psykoanalyysi terapiamuotona kustannustehottomaksi lyhytterapioihin verrattuna?

Näin voisi luulla, jos on seurannut vain populaaritieteellistä, psykoanalyysia koskevaa kirjoittelua maassamme. Sävy on ollut hyvin kielteinen. Freudin jalanjäljillä -teoksen 11 kirjoittajaa sen sijaan asettuvat selkeästi psykoanalyysin kannalle. Heille psykoanalyysi - ihmismielen teoriana, tutkimusmenetelmänä ja hoitomuotona - näyttää muodostavan henkisen kodin.

Johdannossa tavoitteeksi asetetaan sen havainnollistaminen, millaista psykoanalyyttinen teoretisointi, tutkimus ja sovellukset sekä psykoanalyyttinen hoito todellisuudessa tänään on. Suomessa alalta on vaikkapa Ruotsiin verrattuna julkaistu vain vähän yleistajuista ja asiantuntevaa kirjallisuutta.

Kirjoittaminen on elänyt meillä psykoanalyyttisten yhteisöjen julkaisuissa sekä muutamissa tieteellisissä lehdissä. Niiden lukijat ovat alan ammattilaisia.

Käsillä oleva teos paikkaa yleisen keskustelun tieteensivistyksellistä aukkoa.

Koska psykoanalyysi on koko satavuotiaan historiansa aikana nostattanut intohimoja ja usein asenteelliselta ja epärationaaliselta tuntuvaa vastustusta, täytyy siitä puhuvan yleensä aloittaa käsittelemällä tuota epäilyä ja kritiikkiä.

Myös Freudin jalanjäljillä pureutuu ensin oppi-isän ja psykoanalyysin kritiikkiin, etenkin sen suomalaiseen muotoon. Samaa strategiaa käytti Freud itsekin - omilla psykoanalyysin johdantoluennoillaan hän puhuttelee usein ensin epäilevää kuulijaa, pyrkien osoittamaan, että epäilykset ovat aiheellisia!

Freud myös totesi, että psykoanalyysi kohtaa vastustusta nimenomaan siksi, että jokainen meistä kokee olevansa psykologian - ainakin oman mielensä toiminnan - asiantuntija. Ja tässä jokamies on aivan oikeassa.

Yksi psykoanalyysin paradokseista onkin, ettei se oikeastaan väitä olevansa muuta kuin arkipsykologian tieteellisesti kehitelty ja haltuunotettu muoto.

Tieteenfilosofi Ari Takalo tiivistää suomalaisen psykoanalyysikritiikin ongelmia seuraavasti:

Kritiikissä koko psykoanalyysi samastetaan usein virheellisesti Freudiin, jonka kritisoimisen myötä psykoanalyysin kokonaisuudessaan uskotaan kaatuvan. Lisäksi tartutaan usein johonkin Freudin teorian yksityiskohtaan, vaikka väitetään, että kyseessä on kokonaisarvio.

Psykoanalyyttisen hoidon vaikuttavuutta kritisoidaan ilman riittävää tietoa.

Tieteenfilosofisesti pulma ei siis näytä olevan se, että psykoanalyysia kritisoidaan, vaan se, että kritiikki on asenteellista ja perustuu aihepiirin puutteelliseen tuntemukseen.

Sadan vuoden aikana psykoanalyysi on kehittynyt niin teoriana, tutkimusmenetelmänä kuin hoitona monilla tavoin, se on kokonainen tieteenala. Pelkästään Freudin valtavaan tuotantoon perehtyminen vie vuosia. Minna Juutilainen ja Takalo kuvaavat elävästi omaa psykoanalyysiin syventymisen prosessiaan, joka on kestänyt vuosia ja sisältänyt niin epätoivoisia yrityksiä saada tolkkua peruskäsitteistä kuin vähitellen oivalluksen iloa.

Freudia voi perustellusti pitää ihmistutkimuksen klassikkona: jokainen sukupolvi joutuu ottamaan kantaa ja arvioimaan suhteensa psykoanalyysiin - muodostuu se sitten kielteiseksi tai myönteiseksi.

Psykoanalyysin vaikutus kulttuurissamme on jo niin laaja, ettemme usein huomaa sitä: vaikutus on muuttunut implisiittiseksi ja tiedostamattomaksi - psykoanalyysin peruskäsitteen mukaisesti! Monet sen keskeisimmät oletukset ja käsitteet ovat integroituneet osaksi arkiymmärrystämme: torjunta, yliminä, narsismi, defenssit...

Psykoanalyysilla voidaan nähdä oma erityinen tehtävä: pyrkimys havaita näkymätöntä, piilossa olevaa ja näin tarkentaa kuvaa todellisuudesta todellisuudesta - erityisesti itsestämme.

Tätä voidaan kutsua psykoanalyysin emansipatoriseksi, vapauden lisäämiseen pyrkiväksi tehtäväksi.

Psykoanalyytikko Pentti Ikonen on toisaalla muotoillut psykoanalyyttisen hoidon tavoitteen juuri näin: ihmisen sisäisen tiedonkulun parantaminen. Kun havainto itsestä tarkentuu, kun voimme havaita myös automatisoituneita ja pois dissosioituja puolia, saamme näihin yhteyden ja mahdollisuuden ottaa ne toiminnassamme huomioon.

Esimerkiksi: miksi analysoitava haluaa miellyttää analyytikkoaan hoidon aikana?

Tässä psykoanalyysi terapiamuotona poikkeaa manipulatiivisista hoidoista, joissa valta helposti näyttää jäävän lääkärille tai hoitavalle henkilölle. Puhtaan psykoanalyysin tärkein - ja jopa ainoa - tehtävä on itseymmärryksen lisääminen, tätä kautta eheytyminen sekä sisäisen vapauden lisääntyminen. Terapeutti toimii tämän itsehavainnoinnin assistenttina.

Mitä kriittinen ja emansipatorinen tehtävä voi tarkoittaa terapiahuoneen ulkopuolella?

Hyvän esimerkin tarjoaa analyysi adhd-tarkkaavaisuushäiriöstä. Kirjoittajat väittävät, että suuressa osassa diagnooseja nimenomaan lapsen kasvuympäristöön liittyvät seikat johtavat itsesäätelyn ongelmiin. Harvemmin syyt ovat synnynnäisiä tai neurologisia.

Psykiatriassa ja yleisessä keskustelussa jälkimmäinen katsantokanta on kuitenkin saanut ylivallan.

Tämä ajankohtaisen ilmiön kriittinen tarkastelu - onhan adhd-ylivilkkaushäiriö yksi aikamme suurista ongelmista - on hyvä esimerkki psykoanalyyttisen ajattelutavan soveltamisesta.

Kirjoittaja on psykologi ja psykoterapiatutkija.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi