Puhdas rakkaus on liian kova juttu

Paras mahdollinen ajetaan pahimpaan Jari Järvelän romaanissa

Kun omat vastustavat Romeon ja Julian rakkautta, koko maailma on heitä vastaan. Se sinetöi nuorten kohtalon Shakespearen näytelmässä.

Neljä vuosisataa myöhemmin Jari Järvelän romaanin Romeolla ja Julialla on omia vain nimeksi, pelkät läheisten kuoret. Maailma on huono, mutta heidän rakkautensa muuttaisi sen hyväksi - heille. Eivätkä muut, kateelliset suvaitse sellaista, vaikka "me ei häiritä ketään". Onhan poika vasta 17 ja tyttö ainoastaan 13.

Heidän pakomatkansa alkaa, kun poika iskee muka paremmin tietävän opettajansa täyteen reikiä.

Sitten paniikkireitille osuvat mummo, kotiavustaja, eläkeläispariskunta... Henki - paha tai toisinaan jopa melko hyvä - ei lähde kenestäkään helpolla.

Puhtaan ja pyyteettömän rakkauden puolustus vaatii pojalta päättäväisyyttä ja julmuutta, tytöltä katseen kääntämistä ja nopeaa unohtamista. Jotta siis ihmisarvoinen ja kaunis maailma voisi jatkua.

Asetelma muistuttaa amerikkalaisen Terrence Malickin hienoa elokuvaa Julma maa (1973). Siinäkin tappajat leikkivät veripurskahdusten välillä lasten leikkejä, eikä seksi ole sellainen, päinvastoin. Seksi kuuluu juuri siihen aikuisten maailmaan, jota omat tekonsa sen kummemmitta keskusteluitta ohittavat sielunsisaret yrittävät paeta.

Niin elokuvassa kuin kirjassakin vavahtelevat höyhensarjalaiset joutuvat äkkiä jättiläisiksi, joita kaikki pelkäävät. Heistä itsestään se on kummallista, mutta ainakin pojista kieltämättä myös kiehtovaa.

Lopussa odottavat tietysti vilkkuvalot ja aseet, järjestäytyneen yhteiskunnan järeä kalusto - eivät enää shakespeariaaniset myrkkymaljat, joilla pääsi ikuisuuteen. Malickin ja Järvelän parit pääsevät vain mediaan, kaiken hämmentäväksi hetkeksi.

Lopussa Järvelän Julia niiaa, kuten kunnon tytön kuuluu, kun tavataan tuntemattomia.

Silloin virkaa tekevä "asekätinen sähähtää, hermostuu siitä niiauksesta." Koska niiaus ikään kuin pyyhkii kaiken syyllisyyden pois.

Voiko niin olla?

Lukija miettikööt vastaukset itse. Järvelä antaa "näytöksiä", kuten teki suuri edeltäjäkin.

Vaikka edesottamukset liittävät Järvelän Romeon ja Julian Malickin Julmaan maahan, romaanin henki vihkiytyy pikemmin Juhani Peltosen Salomon ja Ursulan (1967) rakkauden paimentolaisuuteen. Koska hyvinvoinnin majataloissa ei ole sijaa, pienten ja poljettujen koti syntyy mihin vain: romantiikasta seinät, kukista lattia.

Kunnes yhden paimentolaisten ja toisen pakolaisten täytyy taas siirtyä uhkaajien tieltä.

Peltosen teoksen fantasiakerrostumaa Järvelä ei tarvitse, aiemmista teoksista tuttu levoton lause riittää. Mielleyhtymät nyrjähtelevät vauhdilla lapsekkuudesta toiseen. Järvelän Romeon kasvu on pysähtynyt Korkeajännitys-sarjakuvaan, ja sen perusteella hän järjestää maailmaansa - kuten tosin teki jo oma isoisäkin, tavallaan.

Järvelä pelaa uhkapeliä. Pitkään näyttää siltä, että tällaisesta infantilismista ei voi kehkeytyä mitään mielekästä.

Vaan kehkeytyypä kuitenkin, kiitos kirjailijan kielentajun ja ihmisnäkemyksen. Esimerkiksi Julian hooposta suhteesta kastematoihin kasvaa jopa oma pieni faabelinsa, sisätarina jolla on opetus.

Ja sellaiset puolihuolimattomasti putoavat farkkuaforismit kuin "nyt jos me kuoltais mä olisin hyvin onnellinen" kasvavat kertomuksen kuluessa kuin huomaamatta uljaiksi julistuksiksi, jollaisiin vain harva kykenee, vaikka kaikilla pitäisi olla varaa.

Kyllä, nykymuodossaankin Romeo ja Julia on rakkauden korkea veisu. Siitä huolimatta, että se lentää ennätyksellisen matalalla ihmisen pienuudessa ja puuceenalusarjessa.

Toisinaan on pakko nauraa, vaikka tapahtuu iljettäviä - mikä on minusta yksi Jari Järvelän proosan ominaispiirre. Ylhäinen ja alhainen sekoittuvat.

Hänen romaanitriptyykkinsä Veden paino (2001), Pieni taivas (2004) ja Kansallismaisema (2006) raunioitti ja rakensi Suomemme mytologiaa. Nyt oli kapeamman mutta yleispätevämmän otannan paikka. Sitä voi suositella.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi