Punakaartin tyttö teki Maosta selvää

Kriittinen elämäkerta paljastaa, kuinka Mao vehkeili ja murhasi itsensä kommunistivaltion yksinvaltiaaksi

Yksi on varmaa: jos Suuri Ruorimies olisi arvannut, mitä tuleman pitää, Jung Chang, 54, ei istuisi nyt helsinkiläishotellissa kertomassa uudesta kirjastaan.

Kriittisen Mao-elämäkerran tekijä syntyi etuoikeutettuun kiinalaisperheeseen 1952. Hänen isänsä oli kymmenennen asteen virkamies eli hän kuului maan 20000 hyväosaisimman joukkoon. Tyttärelle se tarkoitti mukavaa asuntoa, lastenhoitajaa ja parempaa koulua.

"En voi sanoa uskoneeni silloin Maoon, sillä hän oli kuin ilma, jota hengitin. Ei sitä ajattele, onko ilma hyvää tai pitäisikö hengittää jotain toisenlaista ilmaa."

Vuonna 1966 käynnistyneessä kulttuurivallankumouksessa Maon usuttamat nuoret punakaartilaiset kävivät etuoikeutetuiksi leimattujen kimppuun. Myös 14-vuotias Jung Chang liittyi kaartiin ja joutui todistamaan, kuinka ihmisiä nöyryytettiin ja pahoinpideltiin. Uhreiksi joutuivat myös omat vanhemmat.

"Äitini sai anoa polvillaan lasimurskassa ja isääni retuutettiin kadulla kädet sidottuina ja raskas kyltti kaulassa niin, että hän menetti järkensä."

Lapsia kannustettiin hylkäämään vanhempansa, mutta Jung Chang erosi punakaartista. "Olin hyvin onneton. Ajattelin, että jos tämä on paratiisi, millainen mahtaa olla helvetti. En kuitenkaan syyttänyt kauheuksista Maoa vaan tämän avustajia ja vaimoa Jiang Qingia. Sellainen on aivopesun voima."

Jung Chang muistaa vielä hyvin, milloin hän ajatteli ensimmäisen kerran, että kaiken takana olikin Mao.

"Vuonna 1974 eräs ystäväni näytti minulle Newsweekin artikkelin, jossa kerrottiin Maon ja Madame Maon politiikasta. Se avasi silmäni, koska siinä lausuttiin ensimmäistä kertaa ääneen se, mitä olin mielessäni ajatellut."

Maon Kiinassa ei sensuroitu vain kirjoja ja tiedotusvälineitä. Ilmiantojärjestelmän takia ihmiset eivät uskaltaneet sanoa todellisia ajatuksia läheisilleen, eivät aina edes itselleen.

"Minusta oli hyvin pelottavaa epäillä Maoa. Koko elämäni olin joutunut todistamaan, mitä Maon uhmaamisesta seurasi. Kauhu teki yhä työtään alitajunnassani."

Jung Changin onneksi Mao kuoli ja Kiina alkoi avautua. Englanninopiskelija sai stipendin Britanniaan ja valmistui tohtoriksi 1982. Kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyi Changin Kiinan historiaan sijoittuva läpimurtoteos Villijoutsenet (Otava).

Menestyksen jälkeen Chang alkoi yhdessä brittimiehensä, historiantutkija Jon Hallidayn kanssa valmistella puhemies Mao Zedongin elämäkertaa. Kirja vei pariskunnalta peräti 12 vuoden työn: arkistoja ja asiakirjoja, mutta myös lukuisia haastatteluja, osa aivan Maon lähipiiristä. Yksi haastatelluista oli pessyt puhemiehen alusvaatteita.

Kiinan hallitus ei tukenut, muttei estänytkään tiedonkeruuta. Joitakin ihmisiä varoitettiin puhumasta, mutta Changin sallittiin muuten matkustaa maassa melko vapaasti.

"Varmaan Kiinan hallitus ei arvannut, kuinka kriittinen kirjastani tulisi, enhän tiennyt sitä itsekään."

Työn aikana kuva Maosta synkkeni päivä päivältä.

"Tiesin, että Mao oli paha, mutten arvannut kuinka paha. Pahin yksittäinen yllätys oli ehkä suuren harppauksen aikainen suuri nälänhätä 1958-61. Olin kuvitellut, että 38 miljoonan ihmisen kuolema johtui surkeasta taloudellisesta suunnittelusta, mutta tajusin, että Mao toimi täysin tietoisesti. Ihmiset näkivät nälkää, mutta Mao vei ulkomaille viljaa saadakseen aseita, sillä hän tähtäsi maailman herruuteen."

Chang ja Halliday arvioivat Maon uhrien kokonaismääräksi 70 miljoonaa, mikä tekee hänestä vielä suuremman murhamiehen kuin Stalin tai Hitler.

"Maon vallanhimolla ei ollut mitään rajoja. Hän sanoi olevansa valmis uhraamaan tarvittaessa vaikka puolet Kiinan kansasta."

Elämäkerta kuvaa, kuinka yksi mies alisti vähä vähältä satojen miljoonien kansan tahtoonsa - ja nimenomaan omaan tahtoonsa. Kommunismi oli Maolle enemmän väline kuin ideologia.

"Maolle riitti, että hän pystyi hallitsemaan puolta tusinaa kommunistipuolueen johtohahmoa. He hallitsivat puoluetta ja puolue hallitsi kansaa. Oudointa oli, että kaikki toimivat vastentahtoisesti: läheiset eivät pitäneet Maosta, puolue vastusti hänen linjaansa ja kansa vastusti puolueen politiikkaa. Silti kaikki tottelivat."

Mao onnistui lahjomalla, kiristämällä ja murhaamalla. Ratkaiseva oli Stalinin tuki. Neuvostoliitto iski silmänsä Maoon jo 1920-luvun lopulla ja esti kilpailijoiden yritykset hankkiutua Maosta eroon.

Maosta oli vaikea saada otetta, koska hän ei rakastanut ketään, ei edes vaimojaan tai lapsiaan.

"Kuvittelin, että Mao olisi rakastanut kansallismielisten teloittamaa toista vaimoaan, mutta sekään ei pitänyt paikkaansa. Hän olisi voinut pelastaa Yang Kaihuin, muttei halunnut."

Mao oli tunteeton muiden kärsimyksille, mutta pelkäsi hysteerisesti oman nahkansa puolesta. Hänen taloissaan oli aina salaiset pakoreitit, myöhemmin myös ydinsuojat.

Rahalla Mao ei pröystäillyt, varsinkaan julkisuudessa, mutta hän nautti hyvästä ruuasta, lukemisesta ja nuorten palvelustyttöjensä seksipalveluista.

"On vaikea sanoa, oliko Mao onnellinen. Hän vitsaili, nauroi ja saattoi vaikuttaa hyväntuuliselta, mutta ainakaan loppuvuosinaan hän ei ollut onnellinen. Hän kuoli pettyneenä miehenä, koska ei ollut saavuttanut sitä, mitä halusi - maailman herruutta."

Changin ja Hallidayn kirjaa on maailmalla kehuttu, mutta myös arvosteltu. Joidenkin mielestä se listaa vain Maon hirmuteot, muttei hänen ansioitaan. Chang pitää tällaisia puheita vielä oudompina kuin Edgar Snow'n, Jan Myrdalin ja Jean-Paul Sartren kaltaisia intellektuelleja, jotka takavuosina loivat lännessä Maon myyttiä.

"Nämä ihmiset eivät tienneet, millaista Maon Kiinassa todella oli, mutta nyt kun faktat ovat tiedossa, Maon puolusteluun ei ole sen enempää syytä kuin vaikkapa Hitlerin puolustamiseen."

Elämäkerta on julkaistu myös kiinaksi - Hong Kongissa. Chang arvelee, että menee vielä kauan ennen kuin Kiinan kansa saa lukea totuuden valtionsa perustajasta. Mutta kun niin tapahtuu, se voi muuttaa heidän elämäänsä samalla tavalla kuin yksi Newsweekistä repäisty lehtijuttu muutti Jung Changin elämän.

Jung Chang, Jon Halliday: Mao. Otava 2006. 887 s. 47 e.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi