Raakaakin Itämerta voi rakastaa Markku Jokisen kuvat ja Heikki Willamon tekstit antavat kaikille yhteisiä luontokokemuksia

kirjat

Vaikka Itämeri ainutlaatuisine saaristoineen on ihan tuossa vieressä, niin ällistyttävän vähän se on näkynyt suomalaisissa luontokirjoissa. Kummallista se on siksikin, että nyky-Itämeri läähättää monin paikoin henkitoreissaan, eikä sekään ole saanut luontokuvaajia liikkeelle.

Ehkäpä suomalaiset tosiaan ovat niin vahvasti metsäkansaa tai sitten syy meren vieroksuntaan on käytännöllisempi: merellä kuvaaminen vaatii kallista kalustoa, monimutkaisia järjestelyjä ja kykyä kestää hankalia olosuhteita.

Niitä oleellisia teoksia, joihin uusia kirjoja voi verrata on vähän: legendaarinen maisemakuvaaja

Matti A. Pitkänen julkaisi klassikkonsa

Hetkiä merellä jo 1981,

Seppo Keränen ensimmäisen Itämeri-kirjansa vain pari vuotta myöhemmin. Niissä kuvissa ei pahemmin sada eikä myrskyä, luultavasti siksi, että silloin kamerat olivat niin paljon herkempiä vehkeitä.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana on tainnut ilmestyä vain pari kunnianhimoista luontokirjaa sisämerestämme, Keräsen hieno

Itämerellä ja

Markku Jokisen

Ulkosaaristo. Nyt lyhyeen listaan on saatu yksi lisää, Markku Jokisen ja

Heikki Willamon

Pohjoinen Itämeri.

Jokinen on höyrähtänyt mereensä perinpohjin jo yli 30 vuotta sitten. Uutukaisessa käsitellään paljon samoja aiheita kuin seitsemän vuotta aikaisemmin

Ulkosaaristossa, mutta nyt Jokinen on päässyt kohteeseensa selvästi syvemmälle.

Konkreettisestikin, sillä kirjassa on myös vedenalaisvalokuvia. Ne ovatkin hätkähdyttäviä. Pinnan alta ei löytynytkään ihania rakkolevämetsiä eikä idyllistä hiekkapohjaa, vaan lähinnä rihmalevämassojen peittämää sotkua.

Yllätys on se, että nämä lohduttomat näkymät Jokinen on ikuistanut niinkin ulkona kuin Kökarin edustalla.

Pohjoinen Itämeri on harvinaisuus luontokirjojen joukossa muutenkin kuin aiheensa perusteella.

Isoja, elämyksellisiä luontokuvakirjoja ilmestyy nykyään kovin harvoin, mutta

Pohjoinen Itämeri on ilman muuta sellainen: aiheeseensa paneutunut, mietitty ja pieniä yksityiskohtia myöten hiottu.

Kokonaisuus on tasapainoinen. Yksien kansien väliin mahtuvat niin arktika eli arktisten vesilintujen ja hanhien muutto, kuin myös maisemat, linnut, hylkeet, majakat, kalasatamat, ihmiset ja kasvit.

Jokinen tunnetaan luontokuvapiireissä siitä, että hän menee kameransa kanssa mitä kamalimpiin olosuhteisiin ja tulee sieltä takaisin, vieläpä valokuvien kanssa. Ehkä vahvimmillaan hän onkin juuri niissä kuvissa, missä meri ärjyy, tuuli puhaltaa ja lumi tuiskuaa, ja on niin kurjaa, että olojen ankaruus vihloo katsojankin luita.

Mutta

Pohjoisessa Itämeressä Jokinen näyttää muitakin puoliaan, herkkyyttä ja huumoria. Kuinka suloisia toisiaan sisarellisesti halailevat kalalokin poikaset ovat! Ja miten hellyttävän hauska on kuva, jossa totisen ylpeä lokkiemo tuo poikasensa potrettiin.

Jokinen on myös paneutunut maisemakuviinsa huolella. Niitä ei todellakaan ole vain räiskäisty täytteeksi piilokojun ovelta.

Kirjaan ovat päässeet mukaan myös saariston ihmiset, vaikka ilman muuta tämä on enemmän luontokirja. Siksi hitusen ihmetyttääkin se, että kanteen on valittu majakkakuva, joka saattaa ohjata mielikuvia vähän väärään suuntaan. Mutta ehkä ratkaisun taustalla on ollut myös kaupallisia ajatuksia.

Ulkosaaristo-kirjan tapaan tekstit on kirjoittanut Heikki Willamo, joka on taas kerran tehnyt hienoa työtä. Metsän miehenä tunnettu Willamo on päässyt komeasti sisään meren tunnelmaan.

Willamo ilmoittaa alkusanoissa, että kirjan kokija on Jokinen, mutta muutamissa kohdissa minä-muodon "minä" hahmottuu hieman hankalasti. Ihan helppoa se ei ole ollut kustantajallekaan, sillä kirjan kansitekstiin poimittu (ilmeisesti) Jokisen hetki hylkeiden seurassa nimetään Willamon luontokokemukseksi.

Mutta eipä sillä ole niin hirveästi merkitystä, sillä nythän kohtaamisesta syntyneet hienot kuvat on painettu kirjaan, ja niiden kautta heinäkuinen hetki hyljeluodolla on muuttunut kaikkien yhteiseksi luontokokemukseksi.

Jouni K. Kemppainen

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi