Radikaali kypsyi vallan valtatielle

Paavo Lipponen kertoo aatteellisesta kulustaan vasemmistodemarista Sdp:n politiikantekijöiden joukkoon

Paavo Lipponen on tehnyt merkittävän työn julkaisemalla muistelmiensa ykkösosan. Teoksen nimi MuistelmatI kuvaa hyvin tekijäänsä. Ei turhia sanoja, ei piilotettuja merkityksiä eikä monia vivahteita. Jo ollessaan pääministerinä vuosina 1995-2003 Lipponen käytti suoraa kieltä.

Sitä löytyy myös muistelmista, joka kattaa ajan lapsuudesta vuoteen 1979, jolloin kirjoittaja siirtyi Sosialidemokraattisen puolueen toimistosta valtioneuvoston kansliaan pääministeri Mauno Koiviston poliittiseksi sihteeriksi osallistumaan suomalaisen politiikan suureen murrokseen.

Lipponen on poliitikkona kulkenut pitkän tien vasemmistodemarista tannerilaiseksi sosiaalidemokraatiksi. Hän kuvaa nuoruuttaan ajoittain liiankin perinpohjaisesti kavereitaan unohtamatta. Ahkerana ja suvuista kiinnostuneena Lipponen on löytänyt myös yhteyden Ruotsin, Tanskan ja Flanderin kautta Kaarle Suureen. Lipponen myöntää yhteyksien olevan kaukaisia, mutta "ne vahvistavat eurooppalaisuuden tunnettani".

Lipposen elämänuran tärkeä osa on apuraha, joka auttoi nuoren kuopiolaisen vuonna 1960 opiskelemaan Dartmouth Collegeen Hannoverin kaupunkiin Yhdysvalloissa. Kun Lipponen kävi pääministerinä hakemassa kunniatohtorin arvon vuonna 1997, hän sanoi puheessaan: "Dartmouth vaikutti ratkaisevasti myöhempiin elämänvaiheisiini, niin yksityiseen kuin julkiseen minääni."

Lipposen polku Sdp:n jäsenyyteen kulki erilaisten yhteiskunnallisten yhdistysten kautta. Hyvin kirjoitetusta tekstistä välittyy levottomuus ja kulttuuriradikaaleille tyypillinen harhailu, kun mies ei oikein tiedä, mitä ryhtyisi tekemään. Erilaisten yhdistysten kautta Lipponen liittyi Sdp:lle voitollisten lokakuun 1964 kunnallisvaalien jälkeen Akateemiseen sos.dem. yhdistykseen.

Sdp:n tutkimussihteeriksi Lipponen valittiin vuonna 1967 yhdessä Pekka J. Korvenheimon kanssa. Korvenheimo asemoitui puolueessa oikealle, kun radikaalivaihetta elänyt Lipponen sijoittui kauaksi viivan toiselle puolelle. Lipponen ei muistelmissaan peittele eikä kadu vasemmistolaisuuttaan eikä oikeastaan mitään muutakaan.

Nuoren polven sosiaalidemokraatti ajoi selvästi sosialistisia päämääriä. Lipponen lainaa puhetta, jonka hän piti Mäntässä vuonna 1969:

"...ensimmäisinä koko terveydenhuoltoon liittyvä tuotanto - siis apteekit ja lääketeollisuus - sekä itse terveydenhuolto, koko vakuutustoiminta ja eläkerahastot sekä energiatuotanto ja tietoliikenne."

Seuraavassa vaiheessa olisi "pankkien ja luottolaitosten yhteiskunnallistaminen", jolloin "tuotantoelämän valvonta onkin jo tehokkaasti toteutettavissa."

Radikaali Lipponen seikkaili 1960- ja 70-lukujen vaihteessa Sdp:ssä vaikuttaneen vasemmistolaisen osan eli Pälkäne-liikkeen kuvioissa, mutta sieltä hän osasi vetäytyä ennen kuin järjestäytynyt ryhmätoiminta, joka on kirosana Sdp:ssä, pääsi kunnolla käynnistymään. Sittemmin Pälkäne-liike sammui, kun osa sen etujoukosta päätyi kommunistien vähemmistösiipeen.

Lipponen kertoo myös käsityksensä Saksan paketista ja uudesta ulkopolitiikasta, joka 1970-luvun alussa tarkoitti vasemmiston ja ulkoministeriön virkamiesjohdon kiistelyä Neuvostoliiton kanssa vuonna 1948 tehdyn ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimuksen paikasta Suomen ulkopolitiikassa. Uuden ulkopolitiikan ajajat olivat Neuvostoliittoon nojaavan tulkinnan kannalla, mutta Lipponen muistaa asian tarkoituksenmukaisesti toisin. Hän selittää asiat parhain päin.

Lipposen maailmassa sosiaalidemokraatit ovat aina olleet isänmaan asialla, kun horjuvia ryhmiä on ollut vasemmalla, keskellä ja oikealla. Lipponen käsittelee yleensä henkilöitä lempeästi; jopa sellaisia, joita olisi voinut arvostella kovaakin. Mutta inhokkejakin kirjassa on. Erkki Tuomioja ei kanna vastuuta, Ahti Karjalainen on vastuuta pakoileva ja alkoholia liikaa käyttävä keskustajohtaja. Juhani Suomi taas antaa lausuntoja Kekkos-mausoleumista. Lipponen tiivistää suomettumiskeskustelun siihen, että sosiaalidemokraatit eivät olleet rähmällään.

Lipponen myös korostaa läntisiä yhteyksiään, jotka ovat merkittäviä. Sen sijaan neuvostokontaktit - joita hänellä tietenkin oli - ovat sivuroolissa. Tosin kirjoittaja mainitsee joutuneensa kahdesti Neuvostoliiton turvallisuuspalvelun KGB:n värväysyrityksen kohteeksi.

Kunniansa saavat kuulla myös historioitsija Henrik Meinander sekä Jukka Tarkka, jonka teokseen Uhan alta unioniin Lipponen palaa monesti.

Yhden uutisenkin Lipponen paljastaa. Hänet oli vuonna 1973 valittu presidentti Urho Kekkosen ulkopoliittiseksi avustajaksi, mutta yön yli ajateltuaan Lipponen sanoi sittenkin ei. Presidentin kansliaan siirtyi Jaakko Kalela, joka ehti avustaa Kekkosen lisäksi kolmea muutakin presidenttiä.

Radikaalin Lipposen viimeiseksi työksi jäi vuoden 1975 Jyväskylän puoluekokouksen kuulu julkilausuma, jossa Sdp vaati pankkien ja vakuutuslaitosten sosialisointia. Ote oli lainaus Sdp:n vuoden 1952 periaateohjelmasta, mutta se herätti valtaisan huomion, joka päättyi Kalevi Sorsan haukkuihin, vaikka lausuman oli hyväksynyt keskustelutta puoluetoimikunta. Yhtä lailla suuren huomion sai puhe Mäntässä vuonna 1978. HS tiivisti Lipposen mielipiteen otsikkoon "Sosialismi on hävinnyt kilpailun".

Sosiaalidemokraattien siirtyminen vuoden 1977 hallitusratkaisussa elvytyspolitiikan puolelle ei ollut Lipposen mielestä ulkopuolisten tärkeänä pitämä linjanmuutos vaan seurausta puolueen omassa keskuudessaan tekemästä arvioinnista. Kalevi Sorsan ja Mauno Koiviston ongelmalliset välit Lipponen kuittaa hyvin lyhyesti, vaikka hän niistä varmasti tietääkin enemmän.

Lipposen kuvaus elämästään 1970-luvun lopulle on hienoisesta ajallisesta sekavuudestaan huolimatta tärkeä kuvaus suomalaisesta politiikasta ja on hyvä, että Lipponen on ryhtynyt aktiivisimman uransa päättymisen jälkeen muistelmien kirjoittamiseen. Esimerkkejä siitä, että muistelmien tekemiseen ei ryhdytä ajoissa, on riittävästi - ja valitettavasti.

Muistelmien toinen osa tarjoaakin aikanaan herkullisen annoksen lähihistoriaa. 1970-luvun päättyessä Lipponen on jo tukevasti puolueen päälinjalla ja valmiina taisteluun Kekkosen jälkeisestä ajasta missionaan perusteellinen muutos ja siirtyminen normaaliin länsimaiseen parlamentarismiin. Lipponen oli siihen mennessä omien sanojensa mukaisesti "oppinut talouspolitiikkaa, hankkinut kansainvälispoliittista pätevyyttä, tutustunut niin Suomen politiikkaan kuin suhteellisen laajasti kansainväliseen elämään".

Lipponen luonnehtii Urho Kekkosta sanomalla, että "hän oli suuri valtiomies, niinpä se pieni ihminen, joka piilee meissä jokaisessa, oli hänessä tavallista suurempi".

Kirjoittiko muistelija alitajuisesti itsestään?

Paavo Lipponen Helsingin kirjamessuilla Mika Waltari -lavalla tänään klo 13.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi