Rakkaat vanhat (venäläiset), ja uudemmatkin

Venäläisen kirjallisuuden historiasta julkaistiin ensimmäinen suomalainen yleisesitys. Se kantaa suuren tietomääränsä kauttaaltaan luettavasti.

Ryssäviha ja rakkaus venäläiseen kirjallisuuteen kuuluvat kansanluonteemme peruspalkkeihin. Jo siitä syystä suomalaisen Venäläisen kirjallisuuden historian ilmestymiseen on syytä kiinnittää huomiota, onhan se ensimmäinen lajiaan.

Slaavien kirjakieli syntyi 860-luvulla. Muinaisvenäläisen kirjallisuuden katsotaan alkaneen, kun Bysantista alettiin omaksua jumalanpalveluskäytäntöjä käsikirjoineen. Vähitellen ryhdyttiin rustaamaan pyhimyselämäkertoja, kronikoita, veroluetteloita ja muuta.

Venäjää esivaiheineen on siis pantu paperille toistatuhatta vuotta. Venäläinen taidekirjallisuus alkoi ottaa ensimmäisiä askeliaan 1700-luvun alussa ja varhaisin merkittävä kirjailija, venäläisen sanan todellinen haltuunottaja Aleksandr Puškin syntyi 1799.

Sitä ennen italialaiset olivat jo saaneet Dantensa ja Boccaccionsa ja englantilaiset Langlandinsa ja Chaucherinsa 1300-luvulla, ranskalaiset Froissartinsa ja Villoninsa 1400-luvulla ja puolalaisetkin Jan Kochanowskinsa 1500-luvulla.

1820-luvulta alkoi kukoistuksen aika, jota jatkui satakunta vuotta, oikeastaan sosialistisen realismin dogmien ja stalinistisen terrorin aiheuttamaan lamaannukseen saakka.

Ei kaikki silloinen kirjallisuus ollut yhtä merkittävää. Silti kirjoittamisen silkka runsaus, läntisiin vaikutteisiin reagoiminen ja erilaiset oman tien etsimiset tuottivat poikkeuksellisen määrän yhä vieläkin elävältä tuntuvaa kerrontaa, mielipide- ja muistelmakirjallisuutta sekä runoutta.

Neuvostoliiton seitsemää vuosikymmentä voisi kirjallisen(kin) elämän kannalta luonnehtia miinakentäksi, jossa tarpominen oli aina kiperää ja usein vaarallista.

Virallisesti suvaitun sanataiteen katveeseen syntyi käsikirjoituskopioina kiertelevä samizdat-kirjallisuus, maasta paenneiden emigranttien keskuuteen oma kirjallisuutensa, poliittisesti vapaa mutta juuristaan tietoinen ja perinteistä riippuvainen.

Reaalisosialismin romahdettua 1990-luvun alussa koitti vapauden aika. Kaikki kielletty muuttui sallituksi, tietokoneiden ansiosta myös kirjojen julkaiseminen muuttui ennennäkemättömän helpoksi ja halvaksi.

Mutta kahleensa menettäessään kirjallisuus menetti myös asemansa kansakunnan omanatuntona ja älyllisenä haastajana. Siitä tuli viihteen laji, joka kilpailee kansalaisten ajankäytöstä musiikin, urheilun ja sähköisten viestimien rinnalla.

Nyt venäläisen kirjallisuuden historian monivaiheista selviytymistarinaa on kertomassa kuusi kirjoittajaa. Ensimmäisille kahdeksalle vuosisadalle omistetut sivut ovat Euroopasta erillään kehittyvän valtakunnan kulttuuri- ja sivistäytymishistoriaa, jonka Elina Kahla ja Sanna Turoma esittelevät kattavasti.

Puškinin uran alusta aina Vladimir Majakovskin kuolemaan jatkunut loistokausi on jaettu neljän kirjoittajan kesken. Niin runsassatoisen ja tiheän vaiheen kuvaus ja taustoittaminen olisi vaikea tehtävä joka tapauksessa. Kun kysymys on venäjänkielisestä kirjallisuudesta, joudutaan ylimääräisen haasteen eteen.

Englanti, ranska ja saksa ovat eri vaiheissa olleet eurooppalaisen sivistysperinteen valtakieliä.Noilla kielialueilla klassikon aseman saavuttaneita kirjailijoita - Montaignesta, Shakespearesta ja Goethesta Rilkeen, Proustiin ja Eliotiin - voidaan itsestäänselvästi pitää eurooppalaisen kirjallisuuden, siis "maailmankirjallisuuden" klassikoina, riippumatta siitä, paljonko heidän teoksiaan on toisiin kieliin käännetty.

Venäjä ei ainakaan toistaiseksi ole vastaavaa lingua francan asemaa saavuttanut. Sikäläisten 1800-luvun kehityksen kuvaajat joutuvat esittelemään maailmanlaajuisesti luetut kirjailijat ( Gogol, Turgenev, Dostojevski, Tolstoi, Tšehov, Gorki...) sijoitettuna jatkumoon, johon kuuluu sellaisia venäläisen kertoma- ja näytelmäperinteen kannalta merkittäviä ja osittain yhä vieläkin luettuja tekijöitä kuin Pisemski, Ostrovski, Saltykov-Štšedrin, Leskov, Korolenko, Garšin, Andrejev...

Tässä kirjoittajat onnistuvat kohtuullisen hyvin, samoin aikakauden aatevirtausten selvittelyssä.

Venäjänkielinen runous perustuu mittaan ja ääntiöiden musiikkiin paljon vahvemmin kuin ajatuskulkujen tai metaforien omintakeisuuteen.

Se mitätöityy käännettäessä, minkä teokseen suomennetut näytteet jälleen kerran todistavat.

Runoperinteen esitteleminen jää väkisinkin uskotteluksi.

Selvimmin tämä paradoksi tiivistyy Aleksandr Puškinin tapaukseen.

Venäläiset palvovat häntä enemmän kuin anglosaksit Shakespearea. Hän on aurinko, jonka rinnalla Tolstoit, Gogolit sun Tšehovit ovat vain isoja tähtiä.

Käännösten kautta luettuna hän on muutaman kiintoisan pienoisromaanin ja novellin kirjoittanut runoseppo, jonka riimittelyä tapailevien tulkintojen lukemisesta ei tule kuuma eikä kylmä.

Esitys etenee yleisesti ottaen hyvin ja kantaa suuren tietomääränsä kauttaaltaan luettavasti, tarjoamatta kylläkään kovin mieleenjääviä näkemyksiä. Jäntevimmin näyttää toimivan Tomi Huttusen osuus, joka kartoittaa 1910-1920-lukujen kehitystä.

"Kuvaa romantiikan naiskirjailijoista ja arviota heidän tuotantonsa merkityksestä on haluttu tarkentaa, koska vanhastaan miesvoittoinen historiankirjoitus ei ole arvioinut kattavasti 1830-luvun naiskirjailijoiden esteettistä tai yhteiskunnallista merkitystä", kirjoittaa Timo Suni.

Tähdennys on yleissivistävä mutta tarpeettomuudessaan koomisella tavalla poliittista korrektiutta kumartava; rikoksethan on tehty muunkielisissä historioissa.

Tuore Venäläisen kirjallisuuden historia tarjoaa myös käsikirjatietoa, suomennosten vuosilukuja, kirjallisuusluetteloita ja muodinmukaisia tietolaatikoita. Tarkoitus on hyvä, toteutus vähän hoipertelee. Vuosilukujen tarkkuudessa on toivomisen varaa. Kirjallisuusluettelot ovat rapsodisia, sivun 563 tietolaatikosta opin, että Juri Gagarin kävi kuussa.

Pienistä kömmähdyksistä ja paikoitellen turhan sovinnaiselta maistuvista päätelmistä huolimatta kirjoittajat ovat saaneet aikaan luotettavan tuntuisen ja helposti lähestyttävän yleisesityksen kiinnostavan ja omalle kulttuurillemme monin tavoin tärkeän kirjallisuuden vaiheista.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi