Rakoileva muisti palauttaa lapsuuteen

Bo Carpelanin postuumi romaani todistaa elinvoimasta ja kielen hallinnasta.

Jos joku pitää helmikuussa kuollutta Bo Carpelania menneen ajan edustajana, kannattaa lukea hänen viimeinen kirjansa. Siitä kumpuaa elinvoiman lisäksi pohdintaa vaikkapa kirjoittamisen ja minuuden olemuksesta niin tuoreella tavalla, että epäilijäkin hiljenee.

Postuumisti julkaistu Lehtiä syksyn arkistosta on tyyliltään lähellä Carpelanin edellisiä romaaneja. Pääosassa ei ole juonenkehittely, vaan muisteleminen ja ympäristön sekä läheisten tarkkailu, myös keskusteleminen heidän kanssaan.

Silti romaani on omanlaisensa teos edeltäjiinsä verrattuna. Se on vieläkin mietteliäämpi, aavistelevampi ja jopa aforistinen. Se ei kaihda hapuilua kielellisen loiston ohella. Ei liiemmin haparointia ja toistoa. Kaksi kertaa Finlandia-palkinnon napannut veteraani ottaa oikeuden lähteä omille teilleen ja antaa hatkat luokitteluille.

Siis romaani vai proosarunoa?

Varmasti kumpaakin, lopussa jo selvää runoutta. Joka tapauksessa suurimmaksi osaksi palkitsevaa luettavaa. Hitaasti etenevää, hitaasti luettavaa ja silti mukaansatempaavaa. Caj Westerberg suomentaa kaiken vivahteikkaasti.

Romaanin kertoja on tietoinen sanojensa riittämättömyydestä. Vanha mies kokee elävänsä viimeisiä vuosiaan. Maailmankirjallisuuden lisäksi keskustelukumppaneina toimivat 94-vuotias äiti, viisivuotias poika ja pari tuttavaa. Sen lisäksi puhetta suunnataan lapsuuden maisemiin, luontoon ja avaruuteen.

Prosaistinakin Carpelan keskittyy luomaan tilanteita, tihentämään tunnelmia ja kuvaamaan maisemia. Enemmän kuin koskaan ennen hän liittää tähän kyselevän äänen, joka pohtii nähdyn ja koetun merkitystä. Onko kyseessä viesti, ja jos on niin mistä?

Pyrkimys on vangita hetki ennen kuin se on kadonnut. Carpelanilla tuntuu olevan ehtymätön varanto niin luonnon kuin kaupunkimaisemankin eläville yksityiskohdille. Eikä hän tyydy kuvaamiseen, vaan poimii mukaan muistoja ja historiaa. Myös avointa hapuilua: kertoja ilmoittaa olevansa samaan aikaan vanhus ja lapsi. Muisti rakoilee, mutta raot ovat merkitseviä. "Kaikki, elämä ja katoavaisuus, valo ja yö, samanaikaisesti, elämyksenä, joka ehkä oli jonkin kokemista. Minkä?"

Romaanin kertoja on saman ikäinen kuin viiden vuoden takaisessa Kesän varjoissakin, Carpelania jonkin verran nuorempi. Töissä hän on ollut tilastokeskuksessa, tehnyt rutiinihommia, uneksinut ja lukenut siinä ohessa paljon.

Nyt hän kirjoittaa, ja hänen sanansa kirjoituksesta voi tietysti lukea Carpelanin omaksi credoksi. Kirjoittaminen tuntuu välillä tarkoituksettomalta: "tuntui siltä että tekemisilläni lähinnä pilkkasin tai uhkailin todellisuutta."

Kertoja tahtoo kurottaa pakenevaa todellisuutta, sen salaista ydintä. Sikäli romaani on tietysti mitä suurimmassa määrin runollinen, jopa romanttinen: näkyvä maisema ei riitä, vaan kertoja tahtoo intohimoisesti kurkistaa sen taakse.

Vastapainona on sapekkaita sanoja viihteestä ja rujoja kuvauksia sairaalaympäristöstä. Franz Kafkan omituinen otus Odradek esiintyy silloin tällöin yhtenä oikullisuuden ja hallitsemattomuuden vertauksena.

Sairastuminen taas vie oikeuden olla oma itsensä. Mutta myös kirjoittaminen ja todellisuuden kyseleminen horjuttaa käsitystä rauhallisesta, vakaasta minästä. Se tuntuu kertojasta väliltä turhauttavalta, mutta toisinaan myös rauhoittavalta, ikään kuin suuri paino otettaisiin pois harteilta.

Tuskailusta huolimatta romaanissa on kuitenkin vahva läsnäolon tuntu. Carpelanin proosassakin näkyy, että hän on modernistisen runouden kasvatti, joka pyrkii niin täsmälliseen ilmaisuun kuin mahdollista. Mutta hän ei karta tuntematonta, vaikeasti ilmaistavaa.

Pienine yllätyksineen Carpelanin proosa on lopulta ilmaisukeinoiltaan laajempaa kuin hänen runoutensa. Lehtiä syksyn arkistosta on siis hieno saavutus, enemmän kuin postuumilta teokselta uskalsi odottaa. Paikoittainen toisto ja karkailu abstrakteihin ilmaisuihin häiritsevät, mutta nekin tuntuvat olevan tietoisia ratkaisuja.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi