Ranskalaisia muistoja Suomesta Arne Nevanlinnan romaani on hieno sukuromaani

kirjat

Harva julkaisee esikoisromaaninsa yli 80-vuotiaana, kuten

Arne Nevanlinna (s. 1925), joka tosin on tätä ennen julkaissut kaunokirjallisuutta lähentelevän sotakuvauksen (

Meidän sota) ja eloisan kirjan isänsä

Rolf Nevanlinnan ajasta (

Isän maa), muun ohessa. Koulutukseltaan Arne Nevanlinna on arkkitehti ja titteliltään professori. Alallaan hänet tunnetaan kärkevistä puheenvuoroistaan.

Jos romaanin ilmestyminen ensin hämmästyttää, niin hämmästys haihtuu sitä mukaa kuin romaanissa kuvattu satavuotinen taipale, joka sivuaa eri Euroopan kolkkia, alkaa hahmottua ja elää elämäänsä. Tällaista kirjaa ei aivan vihreänä saisi käsistään.

Marie on hieno sukuromaani. Sen alussa nähdään Strasbourgin ranskalainen Marie lapsena ja pian sen jälkeen kuolevana emigranttivanhuksena helsinkiläisessä sairaalassa. Tällä välin hän on avioliiton kautta päätynyt tuntemattomaan maahan, Suomeen.

Kulttuurien kohtaamisen ongelmat tulevat heti vastaan arkipäivän tasolla, alkaen nimien lausumisesta.

Marie ei voi kutsua aviomiestään saksalaisittain Wilhelmiksi, koska se toisi mieleen kauhean keisari Wilhelmin, vaan ranskalaisittain Guillaumeksi. Pojan nimeksi tulee Edvard, joka äidin suussa ääntyy Edouardiksi.

Pienet erot ennakoivat suurempia eroavuuksia, myös poliittisia. Kun

Adolf Hitler nousee valtaan Saksassa, Marien suomalaisessa suvussa asenteet Saksaan ovat myönteisempiä kuin Strasbourgin kovaosaisilla, juutalaisuuttaan peittelevillä sukulaisilla.

Marie asettuu siis suomenruotsalaiseen sukuun, jonka identiteetti vertautuu tahallisen liioittelevasti Saksan ja Ranskan raja-alueen ranskalaisiin. Nämä saivat taiteilla historian trapetsilla vaikeammissa oloissa, eikä Guillaumen päätös panna Edouard-poika suomalaiseen kouluun taida olla kuin etäinen vastine Keski-Euroopan identiteettimyllerryksille, pieni maun muutos.

Mutta sen muutoksen Arne Edvard Nevanlinna muistaa omasta elämästään. Hänen kohdallaan perheen kielipolitiikka muuttui äkkiä suomea suosivaksi.

Muita yhtymäkohtia Hämeen Neoviusten (sittemmin Nevanlinnojen) sukuun tuskin kannattaa etsiä.

Kansainvälisyys on romaanin ydinolemusta. Politiikasta ei synny pääasiaa, jos oli tarkoituskaan. Historiallisen kuvauksen tarkkuus on ollut kirjailijalle sydämenasia. Ja toki muutkin sydämen asiat: sadassa vuodessa ehtii rakastaa, pettyä ja rakastaa taas, elää ja kuollakin.

Romaanin hauskimpia kohtauksia on se, jossa Marie etsii sodanjälkeisestä Helsingistä aineksia kunnon keskieurooppalaista ateriaa varten. Niitä ei vain tahdo löytyä, mutta menu laaditaan huijaten venäjäksi - viis illallisvieraiden ryssävihasta. On aika oppia hyviä tapoja täälläkin, vähän gastronomiaa, vähän suvaitsevaisuutta.

Kohtaus tuo mieleen

Karen Blixenin

Babetten illallisen, jossa ranskalainen sankaritar valmistaa norjalaisessa syrjäkylässä pariisilaisen huippuaterian, tosin paremmalla onnella kuin Marie Helsingissä.

Nevanlinnan huumori on hienovaraista. Traagiset sävyt ilmestyvät kerrontaan, paitsi historian luontaisetuna, myös Marien vanhuuden vaivojen kuvauksessa. Tunnelmien yleissävystä tulee lopulta - ranskalaisuudesta huolimatta ja pohjoismaiseen tapaan - melko melankolinen.

Romaanin arkkitehtuuri on yksi haaste, johon professori on tarttunut taidostaan varmana. Suurten massojen paino kohdistuu kaikkiin yksityiskohtiin, jopa yksittäisiin virkkeisiin.

Suuret massat ovat historiaa, erilaista joka maassa, ja enin osa siitä virtaa Marien tajuntaan vanhuuden muistoina. Virkkeet kieppuvat muistojen ja nykyhetken välillä, kerrostuvat ja jatkuvat loputtomiin.

Kieli poikkeaa selvästi modernin suomalaisen proosan yleislinjasta. Se vaatii lukijalta kärsivällisyyttä, ainakin alussa. Vasta vähitellen selviää, mistä kaikessa on kysymys.

Jos kärsivällisyyttä on, se tulee palkituksi. Tällaisia romaaneja ei ilmesty joka vuosi

Jan Blomstedt

Arne Nevanlinna esiintyy lauantaina Henki ja elämä -festivaalilla Tampereella

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi