Romanttinen kumous sovinnollisin sanoin Kootut runot nostavat etenkin Arto Mellerin varhaistuotannon arvoonsa Lopuksi vanhan kirjallisen kulttuurin tuhoa katseli "arpinen lemmen soturi"

kirjat

Romanttisen runoilijan kuvalla on taipumus irrota sekä runoilijasta että hänen tuotannostaan. Lordi

Byronin tai

Arthur Rimbaudin maineen tuntee moni sellainenkin, joka ei ole koskaan lukenut heidän runojaan ja joka ei tiedä heidän elämästään mitään.

Media jouduttaa tuota irtautumista, sillä runoilijan kuvalle on monin verroin enemmän käyttöä mediassa kuin yhdellekään hänen kirjoittamalleen säkeelle.

Arto Mellerin (1956-2005) romanttinen boheemihahmo tuli viime vuosikymmeninä tutuksi hänen runojensa lukijakuntaa huomattavasti suuremmalle yleisölle. Niin erehdyttävän samanlainen hahmo esiintyy hänen runoissaan, että on vaikea pitää erossa mielikuvaa ja tekstiä.

On kuin olisi ensin nähnyt elokuvan ja ryhtyisi vasta sitten lukemaan kirjaa.

Runoja lukiessa täytyy muistaa, että niissä ei puhu runoilija itse, eikä varsinkaan hänen mediassa esiintynyt kuvansa. Runojen puhuja on aina toinen, aina kirjoituksen synnyttämä ja muovaama - silloinkin, kun kaikki tuntomerkit näyttäisivät viittaavan kirjailijan persoonaan.

Mellerin runoissa esiintyvä boheemi runoilijafiguuri on mitä kirjallisin valmiste, Saksassa 1700-luvulla syntyneen tradition myöhäinen ilmentymä.

Mellerin henkilöä on tutkittu tarkkaan romanttisen stereotyypin läpi, mutta on hyvä pohtia vaihteeksi sitäkin, miten hänen teoksensa suhtautuvat romanttiseen kirjalliseen perinteeseen.

1980-luvulla Mellerille tarjottiin oman sukupolvensa

Pentti Saarikosken roolia, mikä on ymmärrettävää vain median luoman kuvan kannalta. Runoilijoina he olivat kovin erilaisia. Saarikosken lähtökohdathan olivat romantiikkaa kriittisesti katsovassa modernismissa.

Kun Melleri debytoi vuonna 1978, viisikymmenluvun modernismi ja kuusikymmenluvun avantgarde olivat jo kaukana. Runouteen tuli uusia arjen rosoisuuden ja tunteellisuuden sävyjä. Tämä näkyi ainakin

Sirkka Turkan ja

Ilpo Tiihosen kokoelmissa.

Melleri eroaa kuitenkin merkittävästi näistä kahdesta. Turkka ja Tiihonen ovat aina olleet ilmaisussaan modernistisen tarkkoja mutta ilottelevia ja kieleen ironisesti suhtautuvia virtuooseja, kun taas Mellerin kieli on usein epätarkkaa mutta samalla sävyltään välitöntä ja suoraan kommunikaatioon luottavaa.

Esikoiskokoelmastaan

Schlaageriseppele lähtien Melleri kirjoitti kertosäkein etenevää, tunteisiin vetoavaa iskelmää tai rock-biisiä, jonka vaikutus on pikemminkin 'saundissa' ja 'fiiliksessä' kuin ilmaisun tarkkuudessa.

Vaikuttavimpia Mellerin runoista ovat hänen toisen kokoelmansa

Zoon (1979) historiallis-apokalyptiset näyt. Hän oli niiden ilmestyessä 23-vuotias, mitä on vaikea uskoa, kun lukee näitä preesensiä, lapsuutta ja historiallisia aikakausia limittäviä tekstejä.

Illuusioiden murtuminen, ihanteet ja niiden jälkeinen raskasmielisyys ovat

Zoon keskeisiä teemoja. Runossa

Hollywood historia näyttäytyy kulisseina ja kulissien takana on kuolema. Teatteri palaa, ja "hiiltyneen teatterin raunioissa / yleisö nuuhkii näyttelijäin / palanutta lihaa".

Runossa

Tanssiaisten jälkeen "Jokainen huvihuoneisto muuttuu kerran / maanalaiseksi tyrmäksi / ... / ja viimeiseen valssiin sinun on aina/ haettava omat kahleesi".

Nämä visiot viittaavat siihen, että Melleri oli lukenut

Charles Baudelairensa, mutta kokoelmassa on kaikuja myös kauempaa romanttisesta traditiosta.

Jukka Koskelainen on kirjoittanut

Zoon nimirunosta esseen, jossa hän jäljittää Mellerin lähtökohtia aina 1700-luvun lopun saksalaiseen varhaisromantiikkaan asti.

Viime vuosikymmenten kirjallisuuskritiikeissä romantiikaksi on kutsuttu melkein mitä tahansa realismista tai modernismista poikkeavaa. Toisinaan jo romantiikan perinteestä nousevien teemojen käsittely on riittänyt määrittelyperusteeksi.

Koskelainen menee esseessään kuitenkin pidemmälle: hän näkee Mellerissä "kalpean ja kuumeisen sukupolven" hengenheimolaisen, joka asettui vallitsevan yhteiskunnan ulkopuolelle ja nosti omien aistiensa epäjärjestyksen kohtuutta ja järkeä vastaan.

Epäilemättä Mellerin runous onkin romanttista elämänfilosofisen asenteensa puolesta. Se syöksyy eksoottisiin maisemiin, ylevöittää kuume- ja huumehourailunsa, uskoo erotiikan kumouksellisuuteen ja korostaa yksilön totuutta. Tässä suhteessa sillä on runsaasti esikuvia 1700- ja 1800-lukujen saksalaisessa, ranskalaisessa ja englantilaisessa romanttisessa runoudessa.

Mutta jos romantiikka mielletään murrosten myötä eteneväksi perinteeksi, sarjaksi poeettisia vallankumouksia, jossa intohimoon on liittynyt ilmaisun perusteisiin kohdistuva epäily ja ironia, ja joka huipentui 1900-luvun alun eurooppalaisissa avantgardeliikkeissä, Melleriä on vaikea pitää aitona romantikkona. Siihen hänen ilmaisunsa oli liian sovinnollista.

"Niin kuin Beethoven meni / musiikin tuolle puolen, / minä vien roskat ulos", Melleri kirjoittaa eräässä runossa.

Runojen jälkisanoissa

Martti Anhava kertoo, että

Erik Tawaststjerna kommentoi näitä säkeitä kerran opettavaiseen sävyyn puhelimessa: "Kieltämättä hyvin omaperäinen rinnastus, mutta

oletteko selvillä siitä että

kun Beethoven meni musiikin ulkopuolelle, hän

todellakin kirjoitti transkendenttistä, tuonpuoleista musiikkia."

Professorin huomautus oli tarkkanäköinen. Vaikka Mellerin runot puhuvat kumouksesta sisällön tasolla, niiden muotoon sillä ei juuri ole ollut vaikutusta.

Hänen runoistaan puuttuu pyrkimys 'musiikin ulkopuolelle', vallitsevien ilmaisukeinojen tuolle puolen. Kielikuvat ovat perinteisesti rakennettuja, ajatukset selkeitä, kaukana hourailusta. Puhujan identiteettiä ei uhkaa ironia eikä tyhjyys.

Zoossa kuvattu kulissien sortuminen ei paljasta kuilua sanojen takana. Se ei siis ole kokemus, joka saa runoilijan epätoivoiseksi tehtävänsä mahdottomuuden edessä. Päinvastoin: ilmaisun julistuksellinen eheys nousee keinoksi taistella arvojen murtumista vastaan.

Mellerin 1990-luvun kokoelmissa on suoraa puhetta nykyisestä "runottomasta ajasta".

Postmoderni kokemus näyttäytyy sekasortoisena. Sen kielten baabeliin kuuluu sekin, että romantiikat ja modernismit lojuvat sikin sokin kuin taistelun jäljiltä.

Vanha kirjallinen kulttuuri on tuhoutunut, ja "arpinen lemmen soturi" korottaa äänensä raunioiden keskellä.

Markku Paasonen

Mellerin runoissa esiintyvä

boheemi runoilijafiguuri on

mitä kirjallisin valmiste

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi