Rooma tuhoutuu aina uudestaan

Adrian Goldsworthy: Rooman valtakunnan tuho (The Fall of the West). Suom. Simo Liikanen. Ajatus Kirjat. 526 s. 37 e.

Antero Heikkinen: Vallan tulkit. Historiallinen ajattelu Euroopassa antiikin päivinä ja varhaiskeskiajalla (n. 500 eKr. - 1000 jKr.). SKS. 412 s. 32 e.

Veikko Litzen: Tie Nikeaan. Roomalaisten ja kristittyjen yhteinen matka ajanlaskumme alusta valtionkirkon syntyyn, k&h, kulttuurihistoria Turun yliopisto ja Kirja-Aurora. 425 s. 29 e.

Sivilisaatioiden nousut ja tuhot herättävät intohimoja. Myös kreikkalais-roomalaisen antiikin viimeisistä vuosisadoista esitetään säännöllisin väliajoin uusia tulkintoja ja muunnelmia vanhoista tulkinnoista.

Viime vuonna julkaistiin kolme tietokirjaa, jotka pohtivat antiikin maailmaa ja sen loppua. Vallan tulkit on laaja kokonaisesitys antiikin ja varhaiskeskiajan historiankirjoittajista ja heidän maailmankuvastaan. Mikrohistorian ja historian metodologian tuntijana tunnetun Antero Heikkisen teos sivuaa myös antiikin kirjoittajien näkemyksiä Rooman valtakunnan vaikeuksista 300-500-luvuilla.

Joidenkin historiankirjoittajien ( Eunapios ja Zosimos) mielestä keisarikunnan rappion syynä oli kristinusko ja roomalaisista arvoista luopuminen. Kristityt kirjoittajat puolestaan pitivät vastoinkäymisiä jumalallisena rangaistuksena ihmisten synneistä.

Veikko Litzenin kirja Tie Nikeaan katsoo antiikkia Rooman valtakunnan kristillistymisen näkökulmasta. Aikajana ulottuu Rooman ensimmäisestä keisarista Augustuksesta (27 eaa-14 jaa) ensimmäiseen kristittyyn keisariin Konstantinukseen (308-337).

Litzen haluaa osoittaa, miten antiikin kristityt muokkasivat ja viestittivät sanomaansa niiden edellytysten puitteissa, joita ympäröivä maailma ymmärsi ja käytti. Rooman valtakunnan tuhossa Adrian Goldsworthy lähtee liikkeelle keisari Marcus Aureliuksesta (138-180). Goldsworthyn mukaan Rooman alamäki alkoi Marcus Aureliuksen kuoleman jälkeen. Tässä hän seuraa Edward Gibbonin klassikon Rooman valtakunnan rappio ja tuho (1776-89) ratkaisuja. Rooman valtakunnan tuho perustuu suurelta osin ajantasaiseen myöhäisantiikin nykytutkimukseen.

Goldsworthy etenee sujuvasti, mutta keskittyy perinteiseen tapaan kuvaamaan poliittisia tapahtumia, keisarinvaihdoksia, sotia ja vallankaappauksia. Välillä hän taustoittaa muuten varsin suoraviivaista ja puisevaa tapahtumien luettelointia.

Väistämättä tämäntyyppisessä kerronnassa talous, yhteiskunta, oikeus, kulttuuri ja uskonto jäävät vähemmälle huomiolle. Vahvimmillaan Goldsworthy on kuvatessaan Rooman armeijan rakennetta ja toimintaa.

Goldsworthyltä on aikaisemmin suomennettu teokset Caesar ja Rooman puolesta. Rooman valtakunnan tuhon perusteella Goldsworthy ei ehkä ole niitä kaikkein loisteliaimpia kirjoittajia. Suomennoksen kielessä on toivomisen varaa: usein käännöksen takaa voi tunnistaa alkuperäisteoksen englannin kielen ilmaisut.

Antiikin nimissä on jonkin verran huolimattomuuksia ja epäjohdonmukaisuuksia.

Rooman valtakunnan viimeisten vaiheiden tutkijat voi jakaa katastrofimallin ja muutosmallin kannattajiin sen mukaan, miten tutkijat ovat tulkinneet Länsi-Rooman hajoamista uusiksi kuningaskunniksi.

Katastrofimallissa korostetaan katkoksia. Muutosmalli painottaa jatkuvuutta taloudessa, kulttuurissa ja yhteiskunnassa. Itä-Rooma keisarikuntana jatkui vielä vuosisatoja sen jälkeen, kun Länsi-Rooman viimeinen keisari Romulus Augustulus pantiin viralta vuonna 476.

Goldsworthy edustaa katastrofimallia, mutta korostaa rappeutumisen hidasta prosessia. Hänen mukaansa Rooman valtakunnan tuhoa eivät aiheuttaneet ulkoiset viholliset tai maahanmuuttajat, vaan roomalaiset itse aiheuttivat tuhonsa.

Koko olemassaolonsa ajan Rooma oli satojen kansojen, kielten ja kulttuurien mosaiikki. Roomalaiset haaskasivat voimavarojaan eliitin sisäisissä valtataisteluissa 100-luvun lopulta lähtien.

Goldsworthy myöntää, ettei hän ole myöhäisantiikin erikoistuntija. Tämän hän katsoo lähinnä eduksi, sillä hänen mukaansa "useille myöhäisantiikkia käsitteleville ihmisille vaikuttaa hyvin vaikealta ajatella mahdollisuutta, että mikään oli rappeutumassa".

Myöhäisantiikin tutkijat ovat viime vuosikymmenten aikana tosiaan puhuneet mieluummin muutoksesta arvoväritteisen rappio-sanan sijasta. Ilmiöitä ja aikakausia yritetään ymmärtää niiden omassa yhteydessään.

Goldsworthy näyttää jatkavan moralisoivan historiankirjoituksen traditiota. Tällä oli edeltäjänsä myös antiikin historiankirjoituksessa, kuten Antero Heikkinen Vallan tulkeissa osoittaa. Tacitus kuvasi keisarillisen Rooman historian Augustuksesta Neroon saakka moraalin ja poliittisen elämän täydellisenä rappiona. Jos Tacitusta olisi uskominen, rappio alkoi jo keisarikauden alussa, jota yleensä pidetään Rooman maailmanvallan kultaaikana.

Se, miten rappiollisena tai erinomaisena jotakin aikakautta pidetään, kertoo arvion esittäjän arvostuksista - siitä mikä on kullekin selittäjälle tärkeää, hyvää tai arvotonta, oli kyse sitten narinasta yksilöllisyyttä, mielihyvän tavoittelua, maahanmuuttajia tai vaikka nuorisokulttuuria vastaan.

Goldsworthyn linkki nykyaikaan paljastuu viimeistään epilogissa. Hän puhuu valtioiden rappeutumisesta, joka alkaa huipulta ja sisäisistä ongelmista.

Vertailukohtia hän löytää Britannian hallinnosta, valtioiden ja liikeyritysten kehittämästä lyhytnäköisestä ja itsekkäästä kulttuurista, skandaaleista ja lahjonnasta.

Kuten Litzen kirjassaan Tie Nikeaan viisaan nöyrästi toteaa, historiantutkija tahtomattaan alistaa menneisyyden omille tavoitteilleen.

Jokainen meistä löytää varmasti omat huolenaiheensa Rooman viimeisistä vaiheista.

Kirjoittaja on latinan kielen ja Rooman kirjallisuuden dosentti.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi