Poikkeuksellisessa elämäkerrassa Pekka Herlinin lapset paljastavat isänsä järkyttävän luonteen

Ruhtinas Herlin rakensi Koneen mutta repi oman perheensä

K oneen ruhtinas - Pekka Herlinin elämä on poikkeuksellinen teos.

Yleensä Suomessa julkaistut yritysjohtajien elämäkerrat ovat silkkihansikkain nyplättyjä ylistyksiä, joissa päähenkilön todellinen luonne on piilotettu visusti rivien väliin. John Simonin Koneen ruhtinas on toista maata.

Suomessa ei ole koskaan aikaisemmin julkaistu näin avointa ja karua yritysjohtajakuvausta - näin syvälle ei mene edes kohuttu Paloheimon sukuyhtiön historiikki. Koneen ruhtinas on syväluotaus yhden kaikkien aikojen merkittävimmän suomalaisjohtajan persoonaan, mutta se on myös tarina siitä, kuinka hirvittäviä tragedioita ulospäin täydelliseltä näyttävä ura ja perhe-elämä voivatkaan sisältää.

Pekka Herlin (1932-2003) nousi isänsä hallitseman Koneen toimitusjohtajaksi 32-vuotiaana. Pekka Herlinin aikana (1964-2003) Kone kasvoi vaikeuksissa olleesta keskisuuresta yrityksestä 50 maassa toimivaksi 33000 työntekijän hissijättiläiseksi. PH (kuten ruhtinaan alaiset häntä kutsuivat) rakensi Koneesta Suomen ensimmäisen aidon kansainvälisen yhtiön.

Simon piirtää tästä äärimmäisen vaikeasta persoonasta moniulotteisen ja uskottavan kuvan.

On aikakautensa ylivoimainen yritysjohtaja: älykäs riskinottaja, jolle päätöksien teko on vaikeaa, mutta joka tekee lukemattomien yrityskauppojensa pohjatyöt tarkasti ja häivyttää tunteet päätöksistään.

Tämä Pekka Herlin on myös monipuolisesti sivistynyt keskustelija, joka on Suomen menestyneimpiä avomeripurjehtijoita ja suuren maatilan isäntä.

Hän on herkkä, charmikas, arka ja tunteellinen, mutta myös itsepäinen, julma ja jätkämäinen.

On änkyttävä ja nyrkkitappeluihin mieltynyt kapinallinen, joka on neljä kuukautta vankilassa rattijuopumuksesta ja joutuu äkkipikaisen luonteensa takia putkaan ympäri maailmaa. Tätä Pekka Herliniä viehättää mafia, ja hän kaveeraa rikollisten kanssa.

On kätensä syvälle multaan työntävä maanviljelijä, jonka rakkain paikka on sukutila Thorsvik. Tämä Pekka haluaa jäädä maanviljelijäksi, mutta kilpailuvietti ja velvollisuudentunto saavat hänet hyppäämään isänsä saappaisiin.

On myös ahdistunut mies, joka viimeistään 1960-luvun loppupuolelta lähtien on alkoholisti - neljä Gin Tonicia tunnissa on hänelle normaali vauhti vielä vanhempanakin. Tämä PH on kaksi röökiaskia päivässä polttava monipuolisilla persoonallisuushäiriöillä varustettu Herra Äkkipikaisuus.

Koneen nykyisen ruhtinaan Antti Herlinin mukaan hänen isässään oli "aika voimakkaana läsnä skitsofreniaa, paranoiaa ja maanis-depressiivisyyttä". Muut lapset lisäävät isänsä piirteisiin vielä narsistisen persoonallisuushäiriön ja täydellisen kyvyttömyyden empatiaan.

Tämä PH ei koskaan pyytänyt tekojaan anteeksi.

Kirjan herkimpiä osia ovat PH:n viiden lapsen kertomukset isästään. Koskettavuutta lisää se, että lapset kertovat ne omilla nimillään. Niissä saamme tutustua isään, joka öisin pakottaa aina yhden lapsen kerrallaan kuuntelemaan humalaista yksinpuheluaan.

Menestys näyttää todella rumalta lastenhuoneen ovelta katsottuna.

Kirjassa monet sanovat perheen olleen PH:lle kaikki kaikessa, mutta lapset ovat eri mieltä. Hän hajotti rakkaan perheensä perinnönjakopäätöksillään.

Hän riisti vaimoltaan Kirsti Herliniltä "sen ainoan perinnön, josta hän todella välitti: saada elää päivänsä loppuun yhdessä onnellisten, rakastavien lasten ja lastenlasten keskuudessa", kuten kirjassa asia kerrotaan.

Kirjan on hyväksynyt myös Kirsti-vaimo, jolle Pekka Herlin nuoruudessaan kirjoitti jumaloivia kirjeitä.

PH etsi lapsistaan jatkajaa sukuyhtiölle, mutta kukaan ei ilmoittautunut johtoon. Lopulta maanviljelijä Antti suostui, ja isä siirsi hänelle vallan sukuyhtiössä kertomatta siitä muille lapsilleen.

Kun kauppa tuli lasten tietoon, lasten vankka solidaarisuus hävisi ja perhe hajosi.

Ei liene yllätys, että lapsista parhaiten isäänsä ymmärtää Antti, vanhin poika, josta PH teki Suomen rikkaimman miehen. Mutta toisaalta: näin Antti Herlinin harteille laskeutui se sama taakka, joka osaltaan hajotti Herlinien perheen.

Koneen ruhtinaan on kirjoittanut New Yorkin juutalainen, joskin jo 25 vuotta Koneella tiedotushommissa työskennellyt entinen kirjallisuudentutkija John Simon.

Kirjan avoimuutta voi hämmästellä eritoten siksi, että se on Antti Herlinin tilaustyö. Sopimukseen kuului, että Simon saa kirjoittaa sellaisen kirjan kuin haluaa, mutta Antti Herlin voi jättää sen julkaisematta ilman, että Simonilla on päätökseen nokan koputtamista.

Ehkä toimeksiantaja on tehnyt Simonin sen verran varovaiseksi, että Pekan (siis silloin kun puikoissa oli jo Antti) viimeisien vuosien Koneesta ei paljon kerrota, ei esimerkiksi sitä, miksi toimitusjohtaja Anssi Soila sai lähteä yhtiöstä 1999. Toisaalta kirja ei edes pyri Koneen historiikiksi, vaan keskittyy itse ruhtinaaseen ja suvun psykohistoriaan.

Onkin ihme ja myös kunnioitettavaa, että näin vaikutusvaltainen perhe kykenee avaamaan sukunsa - siis muidenkin kuin PH:n - synkimmätkin komerot. Ainoastaan makuuhuoneiden ovet jäävät kiinni.

Simon on saanut ihmiset puhumaan hämmästyttävän avoimesti, etenkin perheenjäsenet ja PH:n läheisimmät alaiset. Jotkut pitkät sitaatit puuduttavat, mutta suorat lainaukset ovat hyvä valinta kerrontatekniikaksi, sillä niistä kuuluu puhujien asenne PH:ta kohtaan paremmin kuin jos Simon vain olisi suodattanut haastattelujen tiedot kirjaan.

Kirjan tarina kulkee onnesta ja suurista toiveista kohti surullista kohtaloa aivan kuin klassinen tragedia.

Simon pohdiskelee ja kertoo suoraan, jos ei ole löytänyt varmaa vastausta. Hänen tyylinsä on paljastavan rehellinen. Moniääninen hahmotelma vain lisää uskottavuutta. Tämä kirja on hyvä esimerkki siitä, kuinka monella tavalla ihmisen käyttäytymisen voi tulkita ja kuinka eri lailla ihminen toimii eri tilanteissa.

Koneen ruhtinas on poikkeuksellinen yritysmaailman kuvaus jo siksikin, että se haisee ihmiseltä. Mutta tässä varoitustarra tirkistyksenhaluisimmille: kirjassa on pitkiä pohdintoja liikkeenjohdollisista strategioista ja yrityskauppojen taustoista.

Myös amerikkalaisuus tuoksahtaa: kirjassa psykologisoidaan mielin määrin ja käytetään reippaasti ylisanoja. Näin suomalaisena lukee sujuvasti äärisanoja, jos niitä käytetään kuvaamaan ihmisen negatiivisia piirteitä, mutta annas olla kun menee kehun puolelle. Siirapilta maistuu, ei voi mitään, vaikka kuinka kohde olisi superlatiivinsakin ansainnut.

Toistoakin on paikoin liikaa, mutta kaiken kaikkiaan Koneen ruhtinas on avoimuudessaan ylväs teko ja teos, joka asettaa riman korkealle seuraaville pomohistorioiden tekijöille. Tosin Pekka Herlinin tapaiset persoonallisuudet ovat harvinaisuuksia, mutta silti.

John Simon kummastelee useita kertoja, miten PH ylipäätään kykeni saamaan niin paljon aikaiseksi.

Sitä ihmettelee lukijakin.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi