Runoilija puhuu suluissa

Kristian Blombergin toinen kokoelma kysyy ja panee miettimään.

Tätä kirjoittaessani Keskuspuiston kuuset huojuvat ikkunan takana. Ne huojuvat edelleen, kun luen Kristian Blombergin kokoelmaa itsekseen muuttuva. Ne huojuvat teoksessa "kuin katselijat kuurolle tanssijalle rytmiä".

Olen auttamatta asiain ytimessä, samanaikaisuudessa, tämän hetken ja monien vastaavien sarjana toistuvien solmukohdassa. Apua!

Runojen lukeminen kai pohjautuu kirjoittajan ja lukijan väliselle sanattomalle sopimukselle pyrkiä ymmärrykseen. Blombergin kokoelman kaksimerkityksinen nimi jo osoittaa reunaehdot: siinä ikään kuin tapahtuu ilman tekijää, mutta samalla siinä tulee muotoutuneeksi myös jokin yksilöity.

Oli tekijän intentio mikä tahansa, tälle lukijalle kokoelma näyttäytyy muistiinpanomaisena, siis jälkimmäisenä mainitusta näkökulmasta.

Kun olin lukenut itsekseen muuttuvan, mietin mitä siitä muistin. Muistin kuuset, muistin kuvat (kuvat ovat kivoja), muistin yhtenään viljellyt kuriositeetit historian hämäristä. Suurin osa sataa lukijan silmiin kuin jonkin kuunnellun muistiinpanoina.

Vaikutelmaa vahvistavat ääntä tuottavien välineiden symbolit tauoista ja eteen- ja taaksepäinmenemisistä. Sisällön ja muodon risteymässä ovat kysymykset kielen, teknologian, äänen ja kuvan, mahdollisuuksista jäljentää ympäröivää todellisuutta, hetkeä.

Noin puolivälissä kirjaa alkaa aaltoilla. Ajattelen aaltoviivan ääneksi, ja pian minua kehotetaan keskellä muutoin valkeaa sivua taukoon.

Pysähtyminen on vaikeaa, koska seuraavan sivun ympyrä kuultaa läpi. Siirryn siihen: hiljaisuutta ei ole, vain kohinaa, eikä havaitsemista tai lukemista pysty ohjaamaan.

Toistuva muutoksen alkusoitto itsekseen muuttuvassa on erilaisten ensimmäisyyksien kirjaaminen. On ensimmäistä valokuvaa ja ensimmäistä taltioitua ihmisääntä. Molempiin sisältyy monistamisen mahdollisuus ja kenties pala kuolemattomuutta.

Kokoelman saavutus on tässä: se ei tyrki konstailuilla, vaan kysyy ja panee miettimään. Näin kokonaisuudesta muotoutuu lukijansa näköinen, ja itsekseen muuttuva muuttuu häneksi itsekseen.

Sulkujen väliin Blomberg lataa paljon - eikä ihme, ovathan ne kokoelmassa paljon puidun samanaikaisuuden mahdollistavia merkkejä. Niiden välissä asiat ikään kuin tapahtuvat "(pieniä tekoja)".

Ah, pitääkö kommentoida kokeellisuutta?

Ei pidä, tämä on niin tätä (päivää). Kuuset jatkavat huojumistaan.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi