Runoilijat vastustavat runoutta

Poetiikka II -kirja käy yleislyyrisyyden kimppuun.

Savukeidas-kustantamo julkaisi kaksi vuotta sitten kirjan Poetiikkaa, jossa nuoret runoilijat saivat kertoa kirjoittamisensa lähtökohdista.

Nyt sille on julkaistu jatko-osa, seitsemän runoilijaa lisää.

Kirjan nimi vie varmasti harhaan: nyt ei ole luvassa poetiikkakonferessien laajalle kurottavia analyysejä, vaan melkein kaikki runoilijat esittävät vastapoetiikan, kirjoittavat runoutta vastaan.

Vain Vilja-Tuulia Huotarisen puheenvuoro on lähellä totuttua runoilijantyön pohdintaa. Runous on vaativaa työtä, ei omien tuntemusten suoraa ilmaisua, vaan runot vievät minne itse haluavat. Marja Isopahkalalle Poetiikka on ensin keski-ikäinen, sittemmin vanha, miesrunoilija. Hän myöntää aloittaneensa suhteen tuon kaavoihin kangistuneen raukan kanssa, vaikka antaa ymmärtää omien tekstien olevan epälyyrisen ronskeja. Riina Katajavuori kertoo, ettei enää ymmärtänyt, miksi runoutta pitää kirjoittaa, "noita katkottuja rivejä, hajahuomioita maailmassa, turhantärkeitä sellaisia". Vasta kun tuntui, että sanottavaa todella oli, ja kokoonpaneviksi elementeiksi sisaruus, satu ja metsä, hän sai uuden kokoelman kasaan. Karri Kokko on Jouni Tossavaisen kanssa Poetiikka-kirjojen ainoa veteraani, viisikymmenluvulla syntynyt. Kokko kertoo runojensa lähtökohdaksi kuvataiteet, Warhollin kopiot, Duchampin pisuaarin ja Jackson Pollockin maaliräiskeet. Hän tahtoo häivyttää puhujan ja saada lukijan osallistumaan.

Kielikäsitys on sellainen, jota on kutsuttu sanahirviöllä "jälkistrukturalistinen". Kokolle kieli on epäluotettava väline. Hän tahtoo rikkoa lineaarisuuden, luoda sattumanvaraisia kollaaseja. Joku voi todeta, että eikö tämä ole tuttua kauraa kelle tahansa nykyrunoilijalle.

Mutta onneksi poetiikasta kertova essee yhä voi kertoa tekijän aikeista lineaarisesti ja luotettavasti.

Jouni Tossavainen ei selittele mitään vaan tarjoaa oikukkaan, säemuotoisen tekstin, joka irvailee yrityksille vangita poetiikka mihinkään kaavaan. Ville-Juhani Sutinen ilmoittaa jo hylänneensä runouden. Hän tietää, että todellisuus on hallitsematon kaaos, ja niin viihde kuin nykykirjallisuuskin - Sutisen omia tekstejä lukuunottamatta - sortuvat kaunisteluun ja kaikennielevän Järjestelmän palvelemiseen.

Sutisen lähtökohta on varhaisromantiikasta, parinsadan vuoden takaa, mutta vastakkainasettelut jyrkkiä ja synkeän ehdottomia.

Kun kirjan toimittaja Huotarinen ja Ville Hytönen esittelevät Sutisen maansa myyneeksi kirjailijaksi ja (silmän)kääntäjäksi, voi ajatella tekstin kenties olevan parodiaa.

Joka tapauksessa Huotarisen oma poetiikka on kaiken tämän keskellä kuin keidas, mikäli joku vielä halajaa perinteistä runoilijan puheenvuoroa. Joku vielä uskoo runouteen sellaisena kuin se menneiltä vuosikymmeniltä muistetaan, kokonaisvaltaiseen ja monitahoiseen. Ja silloin runoja jopa hiotaan.

Kirjan päättää Hytösen keksimä runoilija Anna Halmkrona. Jo internet tekee kaikesta epävarmaa: "Olemme tulleet pisteeseen, jossa on vain tekstiä ja tekstimassaa, erilaisia merkkejä, joiden lukemiseen tarvitsemme ihmistä, mutta jonka tuottamiseen emme tarvitse."

Kaikkiaan Poettiikka II tarjoaa seitsemän reipasta, kursailematonta puheenvuoroa. Muu nykyrunous uhkaa kutistua tässä kyydissä karikatyyriksi.

Joka tapauksessa kirja on tärkeä dokumentti siitä, miten runous on kokenut taas kerran pahan kriisin ja miten siitä syntyy uutta kirjoitusta.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi