Runon toteamuksia vinosta maailmasta

Esikoiskirja. Aluksi tuntuu että kaikki on muodollisesti kohdallaan, kun lukee Jermu Koskisen esikoiskokoelmaa Niin kauas kuin vyötä riittää. Runojen lauseet vievät mukanaan, muodostavat vinon kuvan maailmasta. Mukana on kunnon tujaus surrealismia ja absurdia perinnettä.

Esikoiskirja. Aluksi tuntuu että kaikki on muodollisesti kohdallaan, kun lukee Jermu Koskisen esikoiskokoelmaa Niin kauas kuin vyötä riittää. Runojen lauseet vievät mukanaan, muodostavat vinon kuvan maailmasta. Mukana on kunnon tujaus surrealismia ja absurdia perinnettä. Maailmaa katsotaan kaikin mahdollisin vieraannutuksen keinoin:

"Poistut elokuvateatterista. Puissa on vielä laulavia lintuja, ne yrittävät muistaa nimesi, sinulle kerrotaan että muuttoautot on toistuvasti ajettu vääriin kaupunkeihin, väärille hautausmaille."

Minne vain katsookin, kaikki on jotenkin vinksahtanutta. "Pörssisalit muutetaan bingohalleiksi" ja "lapset puetaan univormuihin niin kauan kuin eivät siihen itse pysty". Syntyy kuva hallitsemattomasta mutta vääjäämättömästä tapahtumisesta. Asiat eivät ole ollenkaan hollillaan, eikä ilmaannu ketään joka toisi niihin tolkkua.

Koskisen vähitellen proosaksi luisuvat runot pitävät perusvireensä. Pulmana vain on, että se vire on melkoisen yksvakaa. Koskinen osaa kyllä loihtia tehokkaita näkymiä, vain pieni kuvaston ylimalkaisuus vaivaa. Mutta kun toteamus seuraa toistaan, vaihtelu ei olisi pahitteeksi. Jokin säröääni, maiseman muutos, parkaisu, toinen puhujahahmo, joku joka toisi uuden sävyn koko ajan eteenpäin rynniviin proosalauseisiin.

Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto parhaalle esikoisteokselle jaetaan 15. marraskuuta. Kymmenen ehdokasta nimetään lokakuun lopulla.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi