Runot kestävät kuin tatuoinnit

Pentti Saaritsan uusin kokoelma on jo kahdeskymmenestoinen

Kovin moni suomalainen runoilija ei ole kirjoittanut yli kahtakymmentä kokoelmaa niin kuin Pentti Saaritsa (s. 1941).

Viimeistään tuollaisen rajapyykin jälkeen voi tulla tarve kirjoittaa jotakin erityisen pysyvää, sellaisia kuin ovat tatuoinnit ja lävistykset.

Saaritsan uuden kokoelman nimi tulee kokoelman säkeestä suoraan: "ja universumi on kirjavanaan / tatuointeja ja lävistyksiä, / ja siinä täysin kaltaisemme, / omaksi kuvaksemme luotu."

Taitaa olla runoilijoille tyypillistä liikkua maailmankaikkeuden kaikissa kysymyksissä arkailematta. Taito on sitä, että osaa yhdistää pienet ja suuret kysymykset ja luoda yhdistelmien avulla yllättäviä näkökulmia. Ne panevat pohtimaan. Siinä on runouden ydin, jos kaunista turhuutta ei lasketa.

Mies tuopin takaa voi esimerkiksi kysyä, mitä tuumaat maailmankaikkeudesta, ja vastaus kuuluu: "En ainakaan osaa verrata mihinkään / kun en ole muualla käynyt."

Kokoelman dialogeissa arki ja sen ylittävä lyövät kättä. Niissä on paikoin samaa rentoutta kuin kaiman, Pentti Saarikosken, Tiarnia-sarjan runoissa. Ne näyttävät helpoilta mutta eivät ole sitä.

Taustalla on tietty näkemyksen suopeus, huumori. Kypsyminen on voinut viedä aikaa, mutta päivitys on Saaritsalla kohdallaan. Sen huomaa esimerkiksi runosta "Relatabs, Seronil, Gerimax". Siinä pohditaan, kuka pula-ajan Linné, erikoinen tyyppi, keksii lääkkeille nimet.

Kokoelmalle ei tekisi oikeutta, jos ei nostaisi esiin sen yhteiskunnallista puolta.

Runoista käy ilmi ihmisen puolella oleminen ja kaiken kasvottoman vastustaminen. Se, että raha ratkaisee, ei ole uusi havainto, mutta kahden kuvan yhdistäminen tekee siitä konkreettisen: "Auton iho verrattomasti / ihmisihoa kalliimpi, / sivuoven naarmu aina vakavampi / kuin lokakuinen viilto ranteeseen."

Ongelma taitaa olla se, että runoja lukevat ne, jotka jo ovat samanmielisiä. Miten tällaisen saisi pakolliseksi oppimääräksi?

Saaritsan puhuja on jotenkin pysyvä, välillä jopa metalyyrisesti tekijä "Ritsa".

Hän on nähnyt, miten elämä menee, ja se kokemus välittyy lukijoille. Ei ole uuden runoilijasukupolven keksintöä pohtia, mitä runous on tai mitä sillä tehdään.

Pohdinnan tapa ja keinot muuttuvat, mutta itse pohdinta on ja pysyy. Runoilijan säe "on niin monta tapaa päästä pisteestä A pisteeseen Ö" käy tähänkin.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi