Runouden kenttä on kirjavampi kuin koskaan Kolmen sukupolven runousopit kuvastavat jatkuvuutta ja muutosta

kirjat Mirkka Rekola: Esittävästä todellisuudesta. Sanasato. 90 s. 20 e. Panu Tuomi: Poeettinen korrektius. Sanasato. 168 s. 20 e.

Miten runoja tehdään? Miten luetaan? 1990-luvulta jatkunut runobuumi on näkynyt myös kasvaneena kiinnostuksena poetiikkaan, oppiin runon tekemisestä ja lukemisesta. Tähän keskusteluun on syytä tutustua, jos haluaa päästä syvemmälle vaikkapa

Runoraadissa esiteltyihin teksteihin.

Tärkein keskustelu käydään

Tuli&Savu -lehden palstoilla, runoilijoiden blogeissa ja kahviloiden pöydissä, mutta jotain saa vihdoin kirjanakin. Sanasadon sarjassa

Runoilija puhuu on julkaistu

Panu Tuomen

Poeettinen korrektius ja

Mirkka Rekolan

Esittävästä todellisuudesta, Savukeitaalta taas on ilmestynyt

Ville Hytösen ja

Ville-Juhani Sutisen toimittama

Poetiikkaa.

Julkaisut osoittavat ainakin sen, että runouden kenttä on nyt kirjavampi kuin koskaan. Joitain sukupolvien välisiä eroja voi ehkä kuitenkin havaita. Silmiinpistävin niistä koskee käsitystä runouden kuvasta.

1950-luvun kotimaisen modernismin on sanottu ammentaneen

Ezra Poundin imagismista (joka oli velkaa itämaiselle runoudelle). Siinä kuva haluttiin irrottaa välineellisestä roolistaan vertauskuvana, metaforana tai allegoriana. Auringon heijastuma järvestä, sattumanvaraisen esimerkin ottaakseni, ei tässä runousopissa viittaa itsensä ulkopuolelle: kuva on itseisarvoinen, omassa valossaan hohtava olio.

Tai, ainakaan runoilija itse ei pyri sitä aktiivisesti sitomaan mihinkään käsitteelliseen ideaan. Lukija saa toki löytää valosta vaikka Jumalan, vedestä todellisuuden, heijastuksesta metaforan runoudesta itsestään. Assosiaatioiden rikkaus on kuitenkin mahdollista juuri siksi, että runoilija ei ole tyrkyttänyt niitä lukijalle.

Mirkka Rekola kuuluu modernistisen traditiomme kärkihahmoihin.

Esittävästä todellisuudesta on ohut ja hieman hajanainen kokoelma kirjoitelmia, joka kuitenkin valottaa kiinnostavasti hänen tuotantoaan.

Esseessään

Maailman kuvaluonteesta hän mieltää kuvan paitsi runon myös ylipäätään maailman olemuksen peruselementiksi: "Kun koin maailman kuvaluonteen, kun siitä että kaikki oli ilmaisua, tuli peruskokemus, todellisuus muuttui esittäväksi".

Samaan tapaan kuin ortodoksien ikoni Rekolan runokuva pyrkii paradoksaalisesti kuvaamaan juuri sitä, mitä ei voi kuvata. Ulkoisesta tulee sisäistä ja sisäisestä ulkoista. Lukija ei enää ole havainnoija, joka tarkkailee jotain ilmiötä: hän altistuu kuvan katseelle, tuntee olevansa pikemminkin katseen kohde kuin alkuperä.

Panu Tuomi tunnustautuu hieman jäykänoloisissa esseissään kuuluvansa "sukupolveen vailla manifestia", 1960-luvulla syntyneisiin, 1990-luvulla debytoineisiin runoilijoihin. Tuomi toteaa, että hänen "modernin jälkeiseen" sukupolveensa yhdistetään tavallisesti "akateemisuus, kulttuuritietoisuus, tekninen osaaminen, ironia".

Ehkä noissa määreissä on jotain perää, jos ajattelee vaikkapa

Nuori Voima -lehden muodonmuutosta

Jyrki Kiiskisen ja

Jukka Koskelaisen aikana. Vuosituhannen vaihteen postmoderni filosofia ja kansainvälinen runouskeskustelu ovat olleet tuttuja, mutta pesäeroa ei ole haluttu tehdä modernismiinkaan -

Manner,

Haavikko ja

Saarikoski ovat edelleen mestareita, vaikkeivät ehkä jäljittelyn kohteita.

Myös Tuomen runousopissa kuva on edelleen keskeisellä sijalla, vaikka pikemmin surrealismin kuin imagismin perinteen kautta. Tuomi toteaa eräästä

Tomas Tranströmerin runosta: "Kuvan vaikuttavuus ei liity niinkään yhteen tiettyyn elementtiin kuin kahden periaatteessa ristiriitaisen elementin törmäykseen."

Tuomen määrittely on lähes suora lainaus

André Bretonin

Surrealismin manifestista. Kuvat ovat dynaamisia, liikkuvat niin tilassa kuin ajassa.

Samalla Tuomi on kriittinen kuvallisuutta ja katseen hallintaa kohtaan, ymmärtää osittain jopa islamin kuvakieltoa. Hän laajentaakin näkökulmaansa myös aikaan, musiikkiin, rytmiikkaan ja

Raymond Rousselin surrealistisiin koneisiin.

Hytösen ja Sutisen toimittama

Poetiikkaa sisältää seitsemän esseetä.

Tapani Kinnusta lukuun ottamatta kirjoittajat ovat syntyneet 1970-luvulla ja toimittajat 1980-luvulla. Yhtä runousoppia ei kokoelmasta silti voi hahmottaa - ellei sellaisena pidä halua vaieta kuvallisuudesta.

Kukaan kirjoittajista ei tunnusta kuvaa keskeiseksi runousopilleen.

Jarkko Tontti sanoo olevansa kiinnostuneempi ajasta,

Johanna Venhon esseenovellin "runoilija" mullasta kynsiensä alla,

Pauliina Haasjoki saa innoituksensa rytmistä ja syntaktista,

Timo Hännikäinen uskoo tarkkaan ilmaisuun.

Janne Nummela pohtii kiehtovasti fyysisen ja sielullisen tilan suhdetta materialistisin termein: "Kaikki on vääjäämätöntä, epävarmaa, atomit puskevat toisiaan energiatasolta toiselle".

Tässä yhteydessä Kinnusen julistautuminen punkin ja 1960-luvun "turkulais-amerikkalaisen underground-liikkeen" perinnön jatkajaksi onkin hellyttävää. Tekisi mieli sanoa "sedät jaksaa heilua", ellen samalla paljastuisi itsekin Kinnusen ikäpolveen kuuluvaksi...

Hytönen ja Sutinen harmittelevat itsekin esipuheessaan kokoelmansa suppeutta. Paljon nykykeskustelusta jää sen ulkopuolelle. Kukaan ei viittaa kielirunouteen, vaikka

Charles Bernsteinin tekstejä saatiin syksyllä viimein suomeksi kokoelmassa

Runouden puolustus, eikä edes paljon keskustelua herättänyttä hakukonerunoutta käsitellä, vaikka kirjoittajista esimerkiksi Janne Nummela onkin esikoiskokoelmassaan sitä hyödyntänyt.

Onkin seurattava pienlehtiä ja purjehdittava verkon erinomaisen kiinnostavilla sivuilla.

Kuisma Korhonen

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi