Runoutta on hankala käyttää

Oscar Rossin kolmas kokoelma lainaa Matti Nykästä

En tiedä, johtuuko Oscar Rossin (s. 1976) kokoelman hassusta nimestä, Funny. Det vi vet om Jones är att Brown, mutta tämän arvion alkuun tulee Matti Nykänen.

Siinä se siis on, ja se suo kirjoittajan kulkea Rossin itsensä viitoittamaa tietä, tämä kun saattaa ottaa runoissaan yksityiskohdan tai lainatun lauseen ja edetä siitä. Rossin kirjassa on kuusi jaksoa, jos oikein hahmotin, ja niihin on monta mottoa, joista yksi on Nykäsen.

Se on ontto ja sopii siksi Rossin tarkoituksiin.

Jostain syystä Nykänen on suomenruotsalaisessa runoudessa miltei suuri. Catharina Gripenberg taisi kirjoittaa hänestä kokonaisen runon.

Rossin kokoelmassa urheilun ja runouden liitto ei jää moton varaan, sillä yhdessä osassa hän tekee selvää myös käsitteestä gympoesi. Siitä seuraa hakukonerunoutta ihan ulkoasua myöten ja sitä voi kokeilla myös kotona.

Sekin on onttoa. "Poesi känns lite pasé", siteeraa runoilija toisaalla, on hauska.

Kokoelmassa voisi olla tarina, mutta se ei helpolla hahmotu: henkilöt ja lainatut repliikit vuoroin lähenevät ja loittonevat. Rossi kirjoittaa pitkiä pätkiä ikään kuin sisäänpäin.

Se tarkoittaa, että pintaloiskahduksista huolimatta runoissa kartoitetaan jonkinlaista sisäistä todellisuutta, syviä vesiä, kenties minuutta. "Att det finns inget som människor vet så lite om än sin egen verklighet", hän haastaa lukijaa.

Tekstin - sillä sana runo ei aina oikein päde - taika on siinä, että se panee ajattelemaan omaa yksityistä kokemusta seuratessaan jonkun toisen ajatuksenkulkua, joka hyppii ja paljastaa pinnan alta.

Arvelen kuitenkin, että Rossi samalla tuskailee kielen riittämättömyyttä. Sama kokemus välittynee hänen eri kieliä suosivasta mottojen ja lainausten tekniikastaankin.

Suomenkielisenä lukijana oman kielen ilmaisut pysähdyttävät, ja juuri ne jäävät kaikkein tyhjimpinä kellumaan. Funny ei ole kielen vaan mielen runoutta.

Mitä kokoelman otsikon hassuuteen tulee, käyköön esimerkistä teoksen lopun tunnustus, jossa runoilija tekee metalyyrisesti selkoa tavastaan ottaa lause sieltä toinen täältä. Lopuksi hän toivoo, ettei synnytä pahaa verta sillä, että on lainannut jotakuta ja toista ei.

Vapaasti suomentaen sanotaan, että on syytä varautua siihen, että herää hevosen pää toisella tyynyllä, palkintona klassiseen tapaan. "Det blir trevligt, hästar är fina" on kokoelmalle osuvan hirtehinen lopetus.

Ennen kuin lyödään kirjan kannet kiinni, on vielä kehuttava niiden kauneutta. Sisäkansiin on painettu ranskalaisen Fromanger Gérardin teos Corps à corps (2003), jossa värikkäät ihmissiluetit etenevät omille teilleen ja limittyvät, ja jotenkin niin käy myös Rossin runoissa.

Ei kuitenkaan kauneutta ilman kärsimystä: kannen liepeet painoivat sivujen päälle haitaten lukemista. Ah, runokirjat, nuo käytössä hankalat.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi