Saaristoliikenne elinehtona Merenkulun merkitys todistetaan saaristossa, missä suuri laivareitti on alituiseen läsnä sekä hyvässä että pahassa ja satamissa on tilaa sekä turvalle että tuholle

Sören Colbing: Skärgårdsliv. Wahlström&Widstrand. 202 s. 49,90 e. Markku Lappalainen: Saaristomeren kansallispuisto. Saarien jatulintarha. Söderströms&Konstsamfundet. 176 s. 34 e. Markku Lappalainen: Skärgårdshavets nationalpark. En jungfrudans av öar. Ruots. Annika Luther. Söderströms&Konstsamfundet. 176 s. 34 e.

Ennen vanhaan meri yhdisti, maa erotti. Valtakunnan suurimpia kaupunkeja olivat Tukholma, Turku ja Riika. Silloin "turvallinen satama saaristossa voi merkitä kaikkea", kuten

Jan Andersson kirjoittaa Ahvenanmaan Rödhamnin historiansa esipuheessa.

"Jyrkät, turvalliset kalliot, jotka suojaavat merenkäynniltä ja hyvä, pehmeä savipohja, johon ankkuri iskee kiinni ja pitää aluksen varmasti paikallaan. Sellaiset satamat ovat kuin äidinsyli - tai

modersmaga - kuten Ahvenanmaalla sanotaan."

Rödhamn sijaitsee Ahvenanmaan pääsaaren lounaispuolella, Lemlandin kunnassa, ja se oli juuri tuollainen satama vuosisatain ajan. Ja se oli viimeinen suuri ja turvallinen satama ennen avomerta.

"Täällä ovat lukemattomat lastilaivat, kalastajaveneet ja sotalaivat aikojen kuluessa hakeneet suojaa tai odottaneet sinnikkään vastatuulen kääntymistä. Täällä on oltu alkukesän tyynessä säässä ja nautittu valosta ja linnunlaulusta, mutta täällä ovat myös ihmiset palelleet, nähneet nälkää ja kuolleet punataudin kuvottaviin tuskiin. Satamassa on ollut tilaa sekä turvalle että tuholle."

Nykyään Rödhamn on yksi suosituimmista veneilijöitten käyttämistä satamista Ahvenanmaalla, mutta sen tehtävä on purjehtijalle pohjimmiltaan sama kuin ennen, satama on satama.

Rödhamnissa näkyy myös saariston muutos, meriliikenteen kehitys. Ja sen sijainti Ahvenanmaan sisä- ja ulkosaariston välimaastossa tekee siitä mielenkiintoisen kohteen historiansa kirjoittajalle ja lopulta kirjan lukijalle, joka Anderssonin lähes pedanttisen 400-sivuisen kuvauksen jälkeen saa tunnustaa käyneen mielenkiintoisessa maailmassa, joka ei sopeudu saaristolaisromantiikan ahtaisiin, yllätyksettömiin kuvioihin.

"Suuri laivareitti oli alituiseen läsnä saaristolaisten elämässä sekä hyvässä että pahassa - sodan ja rauhan aikana", Andersson kirjoittaa ja hän ottaa painopisteikseen siksi neljä aluetta: luotsitoiminnan, kalastuksen, sodat ja saariston asutushistorian. Andersson, 52, on Ahvenanmaan maakuntahallituksen museoviraston arkistonhoitaja, joka on aikaisemmin julkaissut kaksi runokokoelmaa ja kuusi teosta lähinnä ahvenanmaalaisesta aihepiiristä, muun muassa

Kung Valdemars segelled genom

Stockholms, Ålands och Åbolands skärgård (1996) ja

Ahvenanmaan postitie (1999).

Erityisen kiinnostavaa on tietysti Bomarsundin taistelun 150-vuotismuiston aikaan alueen sotahistoria Britannian

Duke of Wellingtonista toisen maailmansodanaikaiseen saksalaisten

Tirpitziin, joka sekin ehti käväistä Rödhamnin vesillä 1941.

Kirjan pääosassa ovat kuitenkin saaristolaiset: luotsit, kalastajat, pienviljelijät ja heidän aherruksensa kautta aikain.

Anderssonin kirja on osa niin kutsuttua Rödhamnin projektia, jolla ylläpidetään Rödhamnin radiomajakan rakennuksia, hoidetaan kulttuurimiljöötä vanhan sataman läheisyydessä - maakunta omistaa ympärillä paljon entisiä kruununmaita - sekä tiedottaa ja kertoa laajemmalle yleisölle Rödhamnin ja ympäröivän saariston historiasta.

Ahvenanmaalla saaristo elää - vielä ainakin, siellä on vielä kuusitoista itsenäistä kuntaa, joista pienin on Sottunga 149 asukkaineen. Saaristossa on toimiva infrastruktuur:, opetusta, palveluita, liikennettä. Koko maakunnassa asukkaita on noin 26000.

Saaristomeren kansallispuiston alueella ympärivuotisia asukkaita oli viime vuonna 186, mikä on vajaa viidennes sadan vuoden takaisesta määrästä,

Markku Lappalainen kertoo juuri ilmestyneessä kirjassaan

Saaristomeren kansallispuisto. Saarien

jatulintarha.

"Saaristolainen elämänmuoto on kiistatta uhanalainen. Yhteysalusliikennettä on karsittu. saaristosta on tullut entistä enemmän vapaa-ajanviettopaikka. Kesämökkejä yhteistoiminta-alueella on yli tuhat, matkailijoiden määrä lasketaan sadoissa tuhansissa", Lappalainen kirjoittaa.

Saariston tyhjenemiseen vaikuttaa myös valtion toiminta, kun se vähentää väkeään luotsilaitoksesta, merivartiostosta, postista ja puolustusvoimista. Utö ja Örö ovat vaarassa kuolla, ja Nötössäkin oli viime vuonna vain neljätoista asukasta, viime vuosisadan alkupuolella siitä kaavailtiin peräti omaa kuntaa.

Lappalaisen kirja on yleisteos, se kertoo Saaristomeren kansallispuiston värikkään ja vaiherikkaan synnyn ja nykyisen, ilmeisesti sopuisan nykytilan.

Kansallispuiston 50000 hehtaarin kokonaisalasta maata on noin 3000 hehtaaria. Saaria ja luotoja on noin 2000, erityisellä yhteistoiminta-alueella niitä on yli 8000. Kansallispuiston pinta-ala laajenee, sillä valtio hankkii lisää maita ja vesiä. Lappalainen arvioi pinta-alan kasvavan 4000-6000 hehtaariin, kun "Euroopan unionin Natura 2000 -luonnonsuojelualueverkostoon kuuluvia alueita hankitaan ja kansallispuistoon liitetään muun muassa puolustusvoimilta vapautuvia alueita".

Markku Lappalainen, 48, on luontokirjailija. Hänen

Auringon siivellä ja

Lepakot, salaperäiset nahkasiivet on valittu Vuoden luontokirjoiksi ja lepakkokirja oli ehdolla Tieto-Finlandian saajaksi ja se sai Suomen Akatemian biodiversiteettiteko-palkinnon.

Luontokirjailijana Lappalainen on tässä teoksessa omimmillaan, hän tekee selkoa mielenkiintoisesti ja oletettavan asiantuntevasti kansallispuistoalueen florasta ja faunasta, maanmuodostuksesta, kivistä ja kallioista - myös saariston synnystä.

"Jatulintarha on pelkistetyimmillään pyöreä kivilatomus; kiviketju muodostaa spiraalina kohti ympyrän keskustaa etenevän kujanteen", Lappalainen määrittelee. Vanhimmat ovat saaristomerellä pronssikaudelta, nuorimmat venäläisten sotilaitten 1800-luvulla rakentamia.

Jatulintarhan ruotsinkielinen nimi on

jungfrudans, jolloin kivilabyrintti liittyy sukupuolisiin esileikkeihin. Niillä on kuitenkin myös arjen aherrukseen ja uskonharjoittamiseen mietittyjä merkityksiä, mutta niitä on vielä jäljellä kaksikymmentäkolme.

"Kylmä luodetuuli paiskoo märkiä rättejä vasten kasvoja. Lumentulon ehtyessä aurinko loimottaa kalpeana lanttina harmaiden pilvien takaa. Meri on mustansininen, maisema harmaa. Myrsky velloo saariston yllä. Lumiselta pellolta siivilleen karkaavat kiurut haastavat kysymään: Mik's leivo lennät Suomehen niin varhain? Lintu vastaa surumielisesti kurahtaen ja katoaa pyryyn", Lappalainen kirjoittaa silloin kun hän on kurjimmillaan.

Parhaimmillaan - luonnontieteen ohella - hän on kuvatessaan saarten ja tilojen historiaa, saadessaan esille työn, aherruksen, sukupolvien kulun; sen miten tähän on tultu. Lappalainen haastattelee muutamaa saarille jäänyttä heidän elämästään ja sen mahdollisuuksista.

Kirjassa luetellaan "Saaristomeren kansallispuiston uhanalaiset ja silmällä pidettävät eläinlajit" (368 lajia), luettelon on laatinut Metsähallituksen aluepäällikkö

Jouko Högmander, joka kaikesta päätellen on tehnyt miehen työn kansallispuiston puolesta.

Edelleen kirjaa on liitetty kansallispuiston kartta, joka kertoo saarten palveluista, erikoisuuksista ja nähtävyyksistä.

Saarien jatulintarha on varmasti tarpeeseen tehty kirja, se kertoo ja opastaa kulkemaan saaristossa, menee, kirjaimellisestikin, pintaa syvemmälle ja muistaa veneettömätkin matkailijat kulkuohjeilla, vaikka se ei mikään Baedeker olekaan, eikä se ole sen tarkoituskaan.

Tukholman saaristossa oltiin 1950- ja 1960-lukujen taitteessa valinnan edessä: tulisiko siitä puhdas kesämaa vai säilyisikö edelleen elävänä kotiseutuna, jossa ihmiset voisivat asua ja tehdä työtä vuoden ympäri?

Siellä väestö oli vähentynyt toisen maailmansodan jälkeen 12000:sta 6000:een, ja väki oli ikääntynyttä. Samalla perinteiset saaristolaisammatit, kalastus, veneenveisto ja pienviljely, olivat vähitellen katoamassa.

Muutoksen tuulet alkoivat puhaltaa ja liikenneyhteyksien parannuttua ja "vihreän aallon" syntyessä monet hakeutuivat saaristoon, harvaan asutuille seuduille.

Nykyään Tukholman saaristossa asuu jälleen noin 12000 asukasta ja "suuntaus on nouseva", Tukholman läänin saaristosäätiön toimitusjohtaja

Berndt Festin kirjoittaa

Skärgårsliv-teoksen esipuheessa. Entisessä omavaraistaloudessa ammatteja oli vähän, ja rahaa tuovat kuuluivat miehille.

"Nykyään monipuolisuus on suurempi ja naisilla on yhä edustavampi paikka saariston työelämässä."

Skärgårdsliv-kirjassa haastatellaan saaristolaistalonpoikaa, veneentekijää, melojaa, hieroja-terapeuttia, opettajaa, purjeentekijää, kirjansitojaa, yleismiestä, luonnonvalvojaa, pursimiestä, venepoliisia ja ravintoloitsijaa.

Tukholman saariston elinvoiman takaavat luonnollisesti hyvin toimivan infrastruktuurin lisäksi Tukholman läheisyys ja asema metropolina sekä ruotsalainen tasa-arvoajattelu - tai ainakin se, mitä siitä on jäljellä.

Skärgårdsliv on säätiön vuotuinen ystäväkirja, ja tänä vuonna sen takana on valokuvaaja, toimittaja, Tukholman saaristossa syntynyt ja kasvanut

Sören Colbing.

Kirjan tekstit ovat informatiivisia kertoessaan näitten päivien saaristolaisista. Kirja on kaunis, kuten sen käyttötarkoitus ilmeisesti sanelee. Miltei liian kaunis estetisoidessaan kohteensa, mutta mikä parasta,

Skärgårdsliv ei muistele ainoastaan ikuista ja kaunista kesää. Siinä ovat läsnä myös talvi, lumi ja jää.

Timo Hämäläinen

Helsingin Sanomat | hs.auto@hs.fi