Sama suku, ihan eri kielet

Paula Hahtolan romaani kuljettaa suvun traumoja läpi 1900-luvun

Kangasalalainen lääkäri Paula Hahtola (s.1937) voitti esikoisromaanillaan Parnasson ja Atenan proosakilvan.

Lehden ja kustantamon tyyliin istuu psykologinen, kieleltään hallittu ja moniääninen sukutarina, josta näkee, että myös suomalaisen modernismin perinne on kirjoittajalla hallussa.

Ainakin minulla Salpalinjaa lukiessa mieleen nousee Marja-Liisa Vartion proosa.

Romaani liikkuu kahdessa ajassa ja tulkitsee maailmaa kolmen ihmisen kautta.

Ensin ollaan vuodessa 1951. Eläkeläisopettajan avioton tytär saapuu omine tyttärineen isää tapaamaan. Lomaksi naamioidun matkan tarkoitus on saada virallinen isyystunnustus ja vakuutus tulevasta perinnöstä.

Kertojina ovat vuorotellen 12-vuotias Inge, herkkäluonteinen Anton-pappa ja aviottomuuden syvästi traumatisoima Helmi. Päällisin puolin jokainen kertoo samoista kesäpäivistä Haminan takana. Paljon enemmän on kuitenkin kyse jatkuvasta ristiin- ja ohipuhumisesta.

Laajempaankin luottamuspulaan tai muistin valikoivuuteen Hahtola viittaa kirjansa nimessä. Kuusi vuotta sodan jälkeen kukaan ei enää tunnu muistavan, mikä Salpalinja on tai miten sodassa kävi.

Vartio kuvasi samanlaisia kommunikaation vaikeuksia etenkin esikoisromaanissaan Se on sitten kevät (1957). Siinä karjakon ja sekatyömiehen ihmissuhde kariutuu kummankin kyvyttömyyteen ilmaista toiselle, mikä elämässä on arvokasta.

Sama pätee Helmiin ja Antoniin. Lapsuuteen juontava ilman jäämisen tunne on tehnyt Helmistä peruskatkeran, ja perintö on hänestä siihen ainoa lääke.

Sillä, että isä on hänet jo aikoinaan tunnustanut, ei ole väliä - kaikki elämän vääryydet ovat Helmistä aviottomuuden aiheuttamia.

Katkeruudessaan hän laiminlyö myös Ingeä, jolle lomamatkasta muodostuu koko tulevaa elämää mallintava kokemus. Inge oppii, ettei ole äitinsä toivoma ja ettei papankaan rakkautta pidä ottaa vastaan. Aikuisena hän astuu tottuneesti menneiden polvien murheellisiin jälkiin.

Romaanin toisessa osassa Inge on liki kuusikymppinen farmaseutti, joka joutuu burnout-lomalla psykologin puheille ja käy Haminan-matkansa vielä kerran läpi. Terapiajaksoon limittyy kipeä kokemus aikuisen, aviottoman tyttären etäisyydestä.

Nykyajan kuvaus 50-luvun puhetyylien jälkeen vakuuttaa Paula Hahtolan kertojantaidoista, mutta sen sisältö ei yllätä: kerran vikaan kulkenut elämä kertautuu, kivettyy epäkypsäksi käyttäytymiseksi, josta ei hevin pääse irti.

Mahdoton muutos ei silti ole. Ingen puhe psykologille alkaa kangerrellen mutta tarttuu lopulta tärkeisiin asioihin.

Lapsen suulla Hahtola puhuu kuulaimmin, vaikka käyttää silloinkin koeteltua symboliikkaa. Sitruunasoodaa odottava saa vichyä, uimapuku on liian iso ja ensimmäiset kuukautiset hävettävät.

Mutta tätähän meidän kokemushistoriamme on - yhteistä ja perin tuttua. Kansalaissodan arvista mustikkamaidon ja nylonsukkien kautta osteoporoosiin.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi