Samuli Parosen suuri testamentti

Onko aforistikon jäämistöstä koottu kirja jo julkaistun mestariteoksen aineisto vai uuden luonnos?
Nyt sen lukeminen edellyttää edes jonkinlaista käsitystä 1970-luvun vaihteen tilanteesta

Samuli Paronen (1917-1974) oli kouluja käymätön mutta paljon lukenut monitoiminen työmies. Elämänsä viimeisen vuosikymmenen ajan hän oli myös kirjailija. Hän debytoi myöhään mutta ehti julkaista vankan tuotannon.

Ensimmäisen tutkijansa hän sai 1990, kun Yrjö Hosiaisluoman väitöskirja Järjestyksen kourista vapauden valtakuntaan ilmestyi. Siihen sisältyy myös Parosen pienoiselämäkerta, ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa.

Parosen testamenttina on pidetty postuumia aforismikokoelmaa Maailma on sana (1974). Että häneltä jäi toisenkin aforismikokoelman käsikirjoitus, se on ollut tiedossa ainakin vuodesta 1990, jolloin Hannu Mäkelä, kirjailijan editori ja ystävä, kertoi siitä ensimmäisen aforismikokoelman kolmannen painoksen jälkilauseessa.

Käsikirjoitus oli pino sanomalehden sivuille liimattuja tekstejä, jotka Mäkelä on puhtaaksikirjoittanut ja toimittanut vankaksi kokoelmaksi Testamentti. Francois Villonia mukaillen voidaan nyt puhua Parosen pienestä ja suuresta testamentista. Sanat viittaavat kirjojen koko-, eivät arvoeroon.

Suurta testamenttia

voi pitää muutamassa suhteessa ainutlaatuisena teoksena. Kirjallisuudessamme ei liene olemassa toista aihepiiriltään ja tekstimäärältään yhtä laajaa aforismikokoelmaa. Vaikka tekstiä puhtaaksi kirjoitettaessa karsittiin, riitti sitä painoonkin keskilaajuisen romaanin verran. Mietelmien lukumäärä on kahden tuhannen tienoilla. Kymmenesosa siitä riittäisi aforismikokoelmaan.

Paronen osoittautuu aforismikoneeksi, joka oli helpompi pitää käynnissä kuin pysäyttää.

Aihepiiri on laaja, Paronen on kiinnostunut melkein kaikesta. Hän teki itse lukujaon, jota toimittaja on pääpiirtein seurannut; sen mukaisia aiheita on 15.

Katkelmat osoittavat hänen seuranneen myös luonnontieteellistä kirjallisuutta, mm. evoluutioteoriaa koskevaa keskustelua. 60- ja 70-luvun pamflettien ottein hän porautuu asumisen ja autoistumisen ongelmiin. Terveydellisiä kysymyksiä hän käsittelee kokonaisvaltaisen lääketieteen näkökulmasta nähden sairauksien syyt mielessä ja sen kautta yhteiskunnassa. Hän kirjoittaa sodasta, laista, koulusta ja kirkosta niin kuin pienessäkin testamentissa.

Lajiteoreetikot saavat halutessaan väitellä siitä, ovatko uutuuden tekstinpätkät ("pätkistä" Paronen puhui itse) aforismeja vai eivät. Osa niistä on, osa kirii Parosen aikaisemman aforistisen mestariteoksen tuntumaankin. Seuraavan kaltaisia leimahduksia Testamentissa on normaalikokoelman tai kahden verran: Menekin lait ovat tehokas sensuuri markkinatalouden maissa. Eivät ne paheksu väkivallan lisääntymistä, vaan sitä, ettei se pukeudu univormuun.

Suuret rikokset tarvitsevat monta tekijää, miljoonia, kaikki ne jotka eivät tee mitään.

Mutta on kirjassa muunkinlaisia tekstejä: sitaatteja, yleisten tosiasioiden toteamia ja pitkänpuoleisia kehitelmiä/katkelmia. Osalle fragmenteista on ominaista tyylillinen viimeistelemättömyys. Ne ovat poleemista asiaproosaa vailla erityisiä kirjallisia ambitioita.

Sitaattien alkuperää on useimmiten mahdoton jäljittää; vain Jacques Monodin teoksen Sattuma ja välttämättömyys nimen Paronen mainitsee. Joskus katkelmat puhuvat kirjoitusaikansa asioista, joita edes saman ajan eläneen ei ole helppo palauttaa mieleen. Niissä nuoremmat lukijat putoavat auttamatta kärryiltä.

Parosen sairaus

ja kuolema näyttävät katkaisseen työn, jonka oli määrä johtaa hyvin kunnianhimoisen ja laajan aforistisen teoksen julkaisemiseen. Sen verran valmiina Paronen käsikirjoitustaan piti, että viikkoa ennen kuolemaansa "testamenttasi" sen Hannu Mäkelälle, joka oli katsomassa häntä Ahveniston sairaalassa.

Mäkelän saatesanoista ei käy ilmi, pyysikö Paronen käsikirjoituksen julkaisemista. Täyttä varmuutta ei ole siitä, mitä hän olisi aineistolle tehnyt, jos olisi saanut enemmän työvuosia.

Käsikirjoitus oli työläs selvitettävä, vei yli neljännesvuosisadan, ennen kuin se saatiin kirjaksi. Nopeampi julkaiseminen tosin olisi pudottanut kirjan lähemmäksi sitä aikaa, jossa se syntyi ja josta se puhuu. Nyt sen lukeminen edellyttää jonkinlaista käsitystä 70-luvun vaihteen tilanteesta.

Lisäksi kirja pakottaa kysymään, kuinka hyvin Paronen ennakoi tulevan kehityksen. Arvellessaan työelämän muuttuvan pakkotyön luonteiseksi ja sairastuttavan tekijänsä, hän osui oikeaan. Hän valittaa, ettei köyhillä ole varaa oikeudenkäynteihin; nyt ei ole keskiluokallakaan. Hän ennustaa jokseenkin oikein eläintensuojeluaatteen nousun.

Hän valittaa, ettei lapsille tehdä kulttuuria, syyksi hän näkee sen, että heillä ei ole rahaa. Jos hän eläisi nyt, hän ilmeisesti valittaisi lapsille tehtävän huonoa kulttuuria ja näkisi sen syyksi heidän ja heidän vanhempiensa rahastamisen.

Valtaosin Parosen yhteiskunta- ja kulttuurikritiikki puree edelleen, monin osin se puree terävämminkin kuin kirjoitusaikanaan. Mutta se näyttää myös, millainen historian akanvirta hänen utooppinen sosialismins /humanisminsa oli. Olisiko Paronen saattanut painajaisissaankaan arvata, kuinka kaupalliseksi ja viihteelliseksi hänen Suomensa on tullut.

Kaupallisuus on markkinatalouden aikana kaikenkattava oppi. Uudet sukupolvet, myös kulttuurin tekijät, ovat kasvaneet siihen muista vaihtoehdoista juuri tietämättä. Turruttavaa viihdettä Paronen rusikoi tavalla, joka nyt kirjoitettuna kirvoittaisi pääasiassa naurua. Hierarkioita vierastava aika on nostanut viihteen korkeakulttuurin rinnalle, sen kanssa tasa-arvoiseksi.

Kirja-arvostelussa

ei ole tilaa sivutakaan kaikkia Testamentin esiin ottamia ongelmia ja näkemyksiä. Mutta ainesten moninaisuuden vastakohtana Parosella on johtava näkemys, joka jäsentää sanotun. Luokka- ja kilpailuyhteiskunta selittää jokseenkin kaiken pahan. Arvioijan kokemuksista ja katsomuksista riippuu, miten paljon hän näkee tässä herkkäuskoista dogmaattisuutta. Testamentin yhteiskuntakuvassa valta, tieto ja raha kasautuvat etuoikeutetuille, jotka niillä riistävät osattomia. Parosen arvotermejä ovat ihminen, demokratia ja tieto. Näiden vastavoimat ovat kone(isto), kilpailu ja valta.

Kullakin sanalla on runsaasti synonyymejä. Ihminen tarkoittaa autenttisen ihmisyyden mahdollisuutta, enimmäkseen tukahdutettua ja aniharvoin puhkeavaa. Demokratia, kansanvalta, on kaikkeen soveltuva suuri tavoite, josta ollaan kaukana, yhä kauempana. Tieto on se vapauttava voima, jota ihminen ja kansanvalta tarvitsisivat mutta eivät saa.

Ihmisen kukistaa kone, mekaniikka, systeemi, keskittyminen, järjestelmä. Kansanvallan tuhoaa kilpailu, jolla tarkoitetaan kapitalismia ja markkinataloutta. Ne ovat pikatie eriarvoisuuteen ja pahoinvointiin.

Valta on tiedon suurin este. Paronen muuntelee muuntelemasta päästyään slogania "tieto on valtaa". Tämä Francis Baconin lause elää testamenteissa vailla yhteyttä alkuperäänsä, renessanssifilosofi tarkoitti vallalla kykyä (hän käytti latinan sanaa potestas) ohjata ja hallita luontoa. "Luontoa on toteltava, jotta sitä voitaisiin käskeä", hän kirjoitti.

Maailma on sana

oli tiettävästi vuosikausien mietinnän ja hionnan tulos, Parosen varsinainen testamentti. Suuri testamentti näyttää runsaana ja täytenä sen aineiston, josta tai jonka kaltaisesta pieni on lyhennetty ja viimeistelty. Suuri näyttää olleen sekä pohja-aineisto pienelle että siitä eteenpäin ponnistava uusi yritys.

Puhtaasti kirjalliselta kannalta pieni on ylivoimainen: ilmava, retorinen, hiottu siinä missä suuri on ainakin paikoitellen inttävä, kankeakielinen, luonnosmainen.

Pienen testamentin aforismeista noin 40 sisältyy muodossa tai toisessa suureen. Niiden on täytynyt olla suuressa aineistoa, jota pientä varten on korjattu ja stilisoitu. Uskoakseni tämän voi todistaa tekstien vertailulla.

Pienen versio edustaa kauttaaltaan tiiviimpää ja elegantimpaa sanontaa. Suuren versio näyttää kauttaaltaan alkuperäisemmältä muistiinpanolta, jonka pohjalta kirjallinen työskentely on jatkunut. Testamenttien vertaileva lukija saa mahdollisuuden kurkistaa Parosen mietelmäpajaan. Pasifismi on jossain määrin sallittua rauhan aikana. Sota-aikana se on rikos.

Ellei meillä ole sotaa, saamme vastustaa sitä.

Käsitteistä arkikieleen ja turhat varaukset pois: näin saadaan paradoksi esiin. Tehokas valehtelija ottaakin aina totta mukaan sen verran että valhe menee perille, tulee pätevöidyksi "totuudella".

Vältetään totuus ottamalla sitä mukaan.

Muutos tuo lakonian ja teroittaa paradoksin. Yleensä kaikkea sitä, mitä ei tiedetä, on yritetty myydä jumalana, ja onnistuttu, kammottavan hyvin.

Emme tiedä. Myymme sitä Jumalana.

Pienen testamentin versio kuuluu suomalaisen aforismikirjallisuuden kruununjalokiviin. Suuren vaiheessa se on ollut hiukan kömpelösti eli normaalikielisesti harhaileva kehitelmä. Testamentin typografia on levoton. Oikean marginaalin liehuminen tekee tekstit runon näköisiksi; joskus on vaikea päätellä, onko vaikutelma tarkoituksellinen vai tahaton.

Aforistiikka on sanan alkuperäisessä merkityksessä proosaa, siksi olisi pitänyt käyttää suoraa oikeaa marginaalia. Niin tehtiin kokoelman Maailma on sana ensimmäisessä painoksessa, ei enää nyt ilmestyvässä neljännessä.

Markku Envall

Kirjoittajan väitöskirja Suomalainen aforismi ilmestyi 1987.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi