Sanasota pahaa ja pyhää vastaan

Muistelmansa julkaissut Christopher Hitchens kamppailee tyhmyyden ja syövän kanssa.

Ikävystyttävyys on anteeksiantamaton synti, äiti sanoi. Poika päätti varoa tylsyyttä, hän kun itsekin pitkästyi helposti. Niin pojasta tuli aikamme kuuluisimpiin ja kiistanalaisimpiin kuuluva journalisti, esseisti ja kriitikko. Christopher Hitchens, 61, on löylyttänyt kokonaisilla kirjoilla sellaisia rikollisia kuin Henry Kissinger, Bill Clinton ja äiti Teresa. Hänen teostensa nimikkosankareita ovat Karl Marx, Thomas Jefferson ja George Orwell. Hitchens on ajanut sosialismia ja rauhanaatetta, ja tukenut George W. Bushia ja sotaa Irakissa.

Pitkäveteisyydestä äitinsä poikaa ei voi syyttää, ambivalenssista ehkä kuitenkin. Sen Hitchens tunnustaa uuden muistelmateoksensa nimessä Hitch-22, joka viittaa Joseph Hellerin romaanista tuttuun käsitteeseen. "Catch-22" tarkoittaa ristiriitaista valintatilannetta kahden huonon vaihtoehdon välillä.

Hitchensin elämässä henkilökohtainen ja poliittinen ovat kietoutuneet yhteen teini-iän aktivismista lähtien, mutta se ei tarkoita autistisen "henkilökohtainen on poliittista" -iskulauseen allekirjoittamista.

Kun äiti teki itsemurhan uuden miesystävänsä kanssa ateenalaisessa hotellissa 1973, Hitchens matkusti paikalle myös osallistuakseen Kreikan sotilasjunttaa vastustavien opiskelijatovereiden taisteluun.

Hitchensin journalismissa, esseissä ja muistelmissa vakuuttaa lukeneisuuden ja loisteliaan kirjoittamisen lisäksi ensi käden kokemus kriisialueiden todellisuudesta ja maailmanpolitiikan huipulta. Hitchens oli 1960-luvun lopussa Kuubassa ja Prahassa, 1970-luvulla Belfastissa, Argentiinassa ja Puolassa, 1980-luvulla Washingtonissa, 1990-luvun alussa Sarajevossa ja 2000-luvulla Afganistanissa, Iranissa ja Pohjois-Koreassa.

Vastustajat haukkuvat häntä "sodanlietsojaksi", mutta hänen reportaaseissaan pääsevät lähes aina paikalliset väkivallan ja sorron uhrit itse ääneen. Kurdiystävien kärsimys sai Hitchensin vaatimaan Saddam Husseinin kaatamista ja 9/11-hyökkäyksen nihilismi nosti hänet "islamofasismia" vastaan.

Jos politiikka asetetaan hetkeksi syrjään, Hitchensin lehtijutuista ja muistelmista nousee esiin yksi tärkeä huomio: usein parjattu journalismi alkaa taas näyttää jalolta, kun olosuhteet ovat sen vapautta vastaan.

Osa englanninkielisen laatulehdistön kriitikoista on suominut Hitchensiä siitä, että hänen yksityiselämänsä jää muistelmissa genresääntöä rikkoen suurten linjojen alle. Hitchens ei juuri käsittele elossa olevia läheisiään, kahta vaimoaan ja lapsiaan.

Kritiikki ei osu: Hitchens on julkinen, hänen perheensä ei.

Henkilökohtaisuuksia saadaan. Hitchensin maineeseen aiemmin kuuluneet "juominen" ja "polttaminen" löytyvät jopa muistelmien asiahakemistosta. Englantilaiseen poikakouluun kuuluvat pakolliset runkkuringit kerrotaan, ja vihjaapa Hitchens homostelleensa myös kahden myöhemmän tory-ministerin kanssa.

Ystävilleen Hitchens omistaa kokonaisia lukuja, ja jako esseemäisen itsenäisiin lukuihin on teoksen harvoja kirjallisia heikkouksia. Martin Amisin kanssa jaettu särötön heteroseksuaalinen veljesrakkaus liikuttaa mieslukijaa ja ehkä ärsyttää naisia. Salman Rushdie -luku on syytös niitä länsimaisia piirejä vastaan, jotka Khomeinin fatwan jälkeen "ymmärsivät" murhanhimoisia fanaatikkoja.

Hitchens tekee myös sovitustyötä. Hän ylistää koko taituruudellaan tienvarsipommiin kuollutta nuorta amerikkalaisluutnanttia, jonka väitettiin värväytyneen Irakin sotaan Hitchensin kirjoitusten innoittamana. Hitchens tutustui vainajan läheisiin ja oli tämän hautajaisissa.

Rikkaaseen henkilö- ja anekdoottigalleriaan kuuluu Jorge Luis Borgesin, Gore Vidalin ja Susan Sontagin kaltaisten kirjailijoiden lisäksi haastateltuja diktaattoreita sekä esimerkiksi Margaret Thatcher.

Nuori Hitchens oli kutsunut kritisoimaansa konservatiivipuolueen uutta johtajaa kolumnissaan "yllättävän seksikkääksi". Kun he tapasivat kokkareilla, rautarouva käski toimittajaa kumartumaan syvään, kiersi tämän takapuolelle, löi "parlamentaarisella paperikääröllä" pyllylle ja kuiskasi "tuhma poika". Bill Clintonin henkeenvetämätön huumekokeilu selittyy Hitchensin havainnon mukaan sillä, että muiden savuallergisten opiskelijoiden tavoin tuleva presidentti nautti kannabiksensa leivoksina.

Yhdysvallat on ollut Hitchensinkin koti viimeiset parikymmentä vuotta, ja maan kansalaisuuden hän sai 2007. Ministeritason suhteilla seremonia järjestyi Hitchensin syntymäpäiväksi.

Matkanteon ja kirjoittamisen lisäksi Hitchens luennoi yliopistossa kirjallisuudesta ja kiertää väittelemässä uskonnollisuudesta, jota hän kritisoi teoksessaan Jumala ei ole suuri (2007, suom. 2008).

Nyt hän vastaa muiden muassa niille, jotka syyttävät jihad-kriitikoita "muslimeihin kohdistuvasta rasismista". "Syytöksen muodossa näkyy vapaavalintaisen uskonnollisen uskon ja ei-vapaavalintaisen etnisyyden tahallinen ja typerä sekoittaminen."

Myös kirjallisuusesseistinä kunnostautuneelle Hitchensille tärkeää on ironinen mielenlaatu, joka tukee vapautta kirjaimellisen mielenlaadun autoritaarisia pyrkimyksiä vastaan.

Uusimman Vanity Fair -lehden kolumnissaan hän kuitenkin kertoo, kuinka hän on menettämässä ironian ja vapauden. Kesäkuussa löytyi syöpä, joka oli ehtinyt levitä ruokatorvesta imusolmukkeisiin, solisluuhun ja keuhkoihin.

Samana päivänä, jona hän sai kasvaimesta viestittäneen sairauskohtauksen, Hitch-22 oli noussut Yhdysvaltain bestseller-listalle.

Christopher Hitchens: Hitch-22. A Memoir. Atlantic Books. 448 s. 26 e.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi