Sarjakuva kukoisti jo 1800-luvulla

Lajin syntyhetkeä mahdoton määrittää

  Vuonna 1996 juhlittiin sarjakuvan satavuotisuutta. Richard Felton Outcaultin The Yellow Kidistä laskettu Yhdysvallat-keskeinen juhlinta herätti Euroopassa innon tutkia sarjakuvan juuria, jotka ovat huomattavasti sataa vuotta vanhemmat.

Brysselin sarjakuvamuseo järjesti laajan seminaarin, jossa kartoitettiin sarjakuvan 1800-lukua läntisessä Euroopassa. Museon johtaja Charles Dierick ja tutkija Pascal Lefèvre ovat toimittaneet seminaarin esitelmät kirjaksi Forging a New Medium .

Kirjan tärkein anti sarjakuvalle on sen historian monimuotoisuuden ja laajuuden paljastaminen. Syntyhistorian painopiste siirtyy Yhdysvalloista Eurooppaan. Jokaisesta maasta löytyy varhaisia esimerkkejä, joita ei voi sulkea sarjakuvan ulkopuolelle ilman keinotekoisia määritelmien rajauksia puhekuplista ja vakiintuneista hahmoista.

Englantilainen

William Hogarth, saksalainen Wilhelm Busch ja sveitsiläinen Töpffer ovat jo ennestään tuttuja sarjakuvan esihistorian suurmiehiä. Silti Busch tunnetaan pikemmin lastenkirjailijana ja Hogarth kuvataiteilijana, koska muiden lajien arvostus on ollut suurempaa kuin sarjakuvan.

Paul Gravett esittelee Hogarthin innoittamia piirtäjiä ja päätyy Marie Duvallin (oik. Isabelle Emilie de Tessier) vuodesta 1867 alkaen piirtämään Ally Sloperiin , jota on jo usein aiemmin vilauteltu Yellow Kidin edeltäjänä.

Gravettkin korostaa Töpfferin vaikutusta 1700-luvulla vaikuttaneen Hogarthin ja 1800-luvun brittipiirtäjien välissä. Angoulêmen sarjakuvakeskuksen tutkija Thierry Groensteen korostaa edelleen Töpfferiä "modernin sarjakuvan keksijänä". Vaikka Töpffer kehitti sarjakuvan ilmaisua enemmän kuin kukaan muu, hänen nimeämisensä sen keksijäksi on liioittelua, kuten koko kirja osoittaa.

Ei Groensteenkään onneksi tyydy vain kertaamaan Töpfferiä, josta on kirjoittanut aiemmin kokonaisen kirjan, vaan kirjaa mestarin seuraajia Ranskassa. Cham, Gustave Doré ja Nadar julkaisivat sarjakuvia jo 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla, Töpfferin elinaikana.

Tarkkaa syntyhetkeä

sarjakuvalle tuskin voikaan määritellä. Sen juuret leviävät kielellisen ja kuvallisen ilmaisun historiaan. Englantilaissyntyinen Kalifornian yliopiston taidehistorian professori David Kunzle on rajannut vuosikymmeniä kestäneen tutkimuksensa painotuotteisiin ja siinä mielessä moderniksi.

Luolamaalauksia ja hieroglyfejä voisi myös tutkia sarjakuvan esihistoriana hyvin perustein, mutta Kunzlen rajaus vaikuttaa järkevältä. 1800-luku oli kuitenkin olennainen sarjakuvan kehitykselle sellaisena kuin laji tunnetaan nykyisin. Lukutaidon yleistyminen ja painotekniikan kehitys mahdollistivat sarjakuvan rajun laajenemisen kuten lehdistön yleensäkin. Forging a New Medium -kirjassa Kunzle täydentää kaksiosaisen vuosina 1973 ja 1990 ilmestyneen kirjansa The History of the Comic Strip arvioita Yhdysvaltain osalta. Hänen artikkelinsa voisi olla aiemman kirjan puuttuva luku. Kunzle nostaa esiin Yellow Kidin edeltäjät etenkin kahdessa pilalehdessä, Puckissa ja Judgessa.

Juuri pilalehdet

olivat 1800-luvun sarjakuvan kasvualusta myös Euroopassa. Ja eurooppalaisista lähteistä amerikkalaisetkin ammensivat - aluksi pelkästään. Varsinkin Buschin tuotantoa julkaistiin Yhdysvalloissa laajasti piraatteina. Amerikkalaisten oma sarjakuvatuotanto alkoi näissä lehdissä vasta 1880-luvun alussa.

Kunzlen ote aiheeseensa vakuuttaa. Hän ei tyydy vain listaamaan tekijöitä ja päivämääriä, vaan ulottaa näkökulmansa sisältökritiikkiin ja sitoo sarjakuvan kehityksen laajempiin yhteyksiin. Hän muistuttaa jopa oman suosikkinsa Eugene Zimmermanin sarjojen aikakaudelle ominaisesta rasismista.

Jos sarjakuvaa lakataan väheksymästä, voisivat muutkin kuin siihen keskittyneet tutkijat ryhtyä kaivelemaan kuvan roolia viestinnän historiassa sarjakuvan kautta. Sarjakuvan roolin tärkeys visuaalisen viestinnän kehityksessä saattaa yllättää. Forging a New Medium tarjoaa sellaiselle lähestymistavalle yhden astinlaudan.

Harri Römpötti

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi