Sata vuotta harhan taidetta

Suomalainen lavastustaide yksissä kansissa

 "Harha on totta ja totuus on harhaa, se usvaksi muuttuu ja käsistä karkaa", sanaili William Shakespeare.

Melkein usvaksi ehti muuttua myös suomalaista lavastustaidetta ja pukusuunnittelua esittelevä teos Harha on totta. Jo 1980-luvulta asti suunniteltu kirja piti julkaista 1993 Suomen lavastustaiteilijain liiton 50-vuotisjuhlan kunniaksi. Väliin tuli kuitenkin niin tekijäporukan henkilökohtaisia kuin tekemiseen liittyviä taloudellisia syitä.

"On hyvä, että kirja sai muhimisaikaa. Nyt pääsevät esiin tietyt näkökulmat, joille aika ei ollut vielä tuolloin valmis", teoksen toimittaja Heta Reitala uskoo. Harha on totta kartoittaa lavastuksen ja pukusuunnittelun eli skenografian keskeisiä ilmiöitä ja ihmisiä sadan vuoden ajalta. Artikkeleita ovat kirjoittaneet muassa dramaturgit Kristiina Lyytinen ja Vesa Tapio Valo sekä tutkija Timo Heinonen.

"Lavastustaide nykymerkityksessä syntyi 1910-20-luvulla. Tuolloin ei enää kannettu standardikulisseja varastosta, vaan alettiin yhä useammin suunnitella ja toteuttaa esityskohtaisia lavastuksia", Reitala kertoo.

Alkuvaiheen lavastustaiteilijat olivat yleensä toisen ammatin edustajia. Esimerkiksi Kansallisteatterissa lavastanut Matti Warén oli koulutukseltaan kuvataiteilija ja toimi myös opettajana.

Warénin, kuten ulkomailta lavastusoppinsa hakeneen kuvataiteilija Eero Snellmaninkin, lavastukset häikäisivät loistollaan ja väreillään. Vaikutteita haettiin muun muassa Djagilevin venäläisestä baletista.

"1800-luvun lopun modernismi korosti kirjailijan asemaa ja pelkistämisen ihannetta. Se herätti pelon siitä, ettei lavastus vain syö kirjailijan sanaa", Reitala kertoo. Hänen mukaansa visuaalisuuden asema on noussut vasta viimeisen 10-15 vuoden aikana kuten ympäröivässä yhteiskunnassa yleisemminkin.

Sotia edeltäneet vuosikymmenet olivat taiteelliselta kannalta kiinnostavaa aikaa, ja lavastustaiteen merkitys korostui. Lavastukset saivat ekspressionistisia tai abstrahoivia, jopa kubistisia piirteitä. Aika oli kansainvälisten lavastustaidenäyttelyiden juhlaa.

Sota ja taloudellinen lama pysäyttivät rohkeat kokeilut.

Suomalaisen designin kulta-aika 1950-luvulla toi myös skenografian maailmaan toivottua puhdaslinjaisuutta ja pelkistettyjä elementtejä.

1960- ja 1970-luvuilla lavastustaiteessakin haettiin esteettisen kauneuden tilalle rosoa ja riitasointua. Illuusioiden sijaan haluttiin todellisuutta Lapualaisoopperan tapaan.

Ensimmäinen vakinaisesti teatteriin kiinnitetty pukusuunnittelija oli Liisi Tandefelt, joka aloitti työnsä 1963. Lähes tuohon asti näyttelijät yleensä suunnittelivat ja puvustivat itse itsensä, usein myös omin varoin.

1980-luvulla teatteriesitykset vietiin pois teatteritaloista, ja suuret näyttämöt olivat tuolloin joillekin lavastajille lähes kirosana. Kaikenmoisista varastoista, halleista ja kellareista, ulkoilmasta ja muista vaihtoehtoisista esityspaikoista haettiin tilojen omia tunnelmia. Omaleimaisista lavastustaiteilijoista tähän suuntautui esimerkiksi Tiina Makkonen, joka toi näyttämölle luonnonmateriaaleja ruohosta veteen ja hiekkaan.

"Toinen leimallinen piirre 1980-luvun skenografiassa on valon dramaturgisen roolin korostuminen."

Metaforisuus on ollut yksi lavastuksen modernismin keskeisistä piirteistä 1900-luvun alusta asti. Esityksen tematiikka on kiteytynyt skenografiassa yhden tai useamman metaforan muotoon.

Taustalla on usein kummitellut ajatus yhdestä oikeasta tulkinnasta. Reitala korostaa, että se on ollut taiteen teoriassa historiaa jo pitkään, mutta teatterin tekemisen tasolla se tuntuu elävän sitkeästi.

Hän näkee etenkin nuoren lavastajapolven toiminnassa merkkejä siitä, että taidemuoto on matkalla kohti omien rajojensa koettelua.

"Nykyskenografiassa on havaittavissa siirtymiä ympäristötaiteen ja installaatioiden suuntaan. Skenografia on ylipäätään päässyt altavastaajan asemastaan kirjallisuuden kuvittajana. Nykyään se on yksi esityksen monista 'teksteistä', joka tuo esityskokonaisuuteen oman kiinnostavan dramaturgisen panoksensa."

Harha on totta. Näkökulmia suomalaiseen lavastustaiteeseen ja pukusuunnitteluun 1900-luvun alusta nykypäivään. Toim. Heta Reitala. Atena. 208 s. 45 e.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi