Satusetä säilyttää salaisuutensa

Merete Mazzarella kuvaa yhtä päivää vanhan Topeliuksen elämässä

Z acharias Topelius (1818-1898) oli kirjailija, lehtimies ja professori, jonka laajasta tuotannosta muistetaan yleensä ensimmäiseksi Välskärin kertomukset ja opettavaiset sadut.

Parhaillaan Svenska Litteratursällskapetissa on käynnissä laaja projekti Zacharias Topelius Skrifter, jossa Topeliuksen koko kirjallinen tuotanto kootaan, julkaistaan ja tallennetaan myös verkkoon. Merete Mazzarellan romaani Ei kaipuuta, ei surua kuvaa ikääntynyttä Topeliusta, joka on perin tympiintynyt rooliinsa kansallisena instituutiona. Hän ahdistuu ihailijapostista ja kuvittelee omia suurmieshautajaisiaan epämääräistä tyydytystä tuntien.

Kirjailija ja kirjallisuudentutkija Mazzarella löysi Topeliuksen papereita tutkiessaan muistiinpanoja loppuvuodesta 1897. Topelius oli jaksanut tehdä enää lyhyitä muistiinpanoja. Erään joulukuisen päivän kohdalle hän oli kirjoittanut ainoastaan "lumipyryä ja koliikki".

Merkintä on Mazzarellan kirjan lähtökohta. Ei kaipuuta, ei surua kuvaa yhtä joulunaluspäivää Topeliuksen kotona Sipoon Koivuniemessä. Se seuraa ikääntyneen suurmiehen huolekkaita ja katkonaisia ajatuksia, jotka vaeltavat rakkaudesta kuolemaan, muistoihin, ideoista arkipäivän vaivalloisuuteen.

Teos liikkuu henkilöhistorian ja kaunokirjallisuuden välisellä katvealueella. Se kuvaa päähenkilön sisäistä todellisuutta, josta historiantutkimuksen menetelmillä ei saisi otetta.

Historioitsijan tulisi yleensä pidättäytyä spekuloimasta tutkimuskohteensa ajatuksilla ja tunne-elämällä. Mazzarella kääntää tämän säännön nurin ja kuvaa pelkästään Topeliuksen tajunnanvirtaa. Ratkaisu toimii eikä vaikuta teennäiseltä.

Vaikka Mazzarella kutoo tekstinsä Topeliuksen ajatuksista, hän säilyttää etäisyyden päähenkilöönsä. Kirja ei sisällä tunkeilevia spekulaatioita Topeliuksen persoonan yksityisimmistä syövereistä.

Mazzarellan kirja on kaukana suurmieselämäkerrasta, eikä Topeliuksen tuotannosta kiinnostuneen kannata siihen ensimmäiseksi tarttua.

Sen sijaan Ei kaipuuta, ei surua sopii hyvin myös lukijalle, joka ei entuudestaan tiedä mitään Topeliuksesta. Perussävyltään surumielisen humoristista kirjaa on kepeä lukea. Sen hienovarainen elämänviisaus vie mukanaan, ja 1800-luvun lopun talven tuntu herää eloon.

Uutuus on ennen kaikkea kuvaus vanhenemisesta, perheestä ja rakkauden monimutkaisuudesta. Sen keskipisteenä on Topeliuksen rakastava mutta epätietoinen suhde omiin lapsiinsa ja lapsenlapsiinsa.

Kirjan teemoissa onkin yhtymäkohtia Mazzarellan teokseen Illalla pelataan Afrikan tähteä (2008), jossa kirjailija ruoti omia kokemuksiaan isoäitinä.

Topeliuksen vaimo on kuollut, elämän keskushenkilöinä ovat tyttäret Aina, Toini ja Eva ja eräänlainen kasvattilapsi Alta. Patriarkaalisena isähahmona Topelius yrittää opastaa tyttäriään ja on huolissaan erityisesti omapäisestä, naimattomasta Toinista.

Maailma muuttuu, eikä vanha isä enää pysty kontrolloimaan tyttäriensä tekemisiä.

Toini on innostunut naisasialiikkeestä, jonka toimintatavat ihmetyttävät Topeliusta. Hän pelkää tyttäriensä menettävän naisellisuutensa ja hämmentyy, kun nämä pyörittelevät silmiään hänen opastavaisille puheilleen.

Topelius ei enää ole talonsa isäntä, vaan vanki, joka kuluttaa päivänsä väistelemällä naisten määräilevää huolenpitoa. Patriarkasta on tullut hoidokki, jonka ruumiintoiminnot ovat perheen yleinen puheenaihe.

Mazzarella käsitteli 1800-luvun perhettä ja naisen roolia myös palkitussa tutkimuksessaan Fredrika Charlotta o. s. Tengström, jossa hän kuvasi 1800-luvun avioliittoa Runebergien turbulentin parisuhteen kautta.

Topelius-romaanissa päähenkilön ja tämän edesmenneen vaimon suhde jää jotenkin etäiseksi, vaikka Topelius häntä uutterasti muisteleekin. 1800-luvun romantiikan kieleen ja ilmaisutapoihin on vaikea eläytyä.

Mazzarella kutsuu teostaan esseeromaaniksi, koska siitä hänen luonnehdintansa mukaan "puuttuu romaaniin kuuluva eeppisyys". Tuntuu kuin Mazzarella ei oikein olisi uskaltanut päästää kirjaansa kaunokirjalliseen lentoon, vaikka siivet kantaisivat hyvin.

Todellisiin lähteisiin perustuvat tiedot ja niistä napatut sitaatit Mazzarella on merkinnyt tähdellä. Tähdet ovat tarpeettomia ja häiritsevät lukemista.

Niihin alkaa kiinnittää huomiota: kun tässä sitaatissa nyt on tähti ja tässä toisessa ei, niin tarkoittaako se sitä, että jälkimmäinen on jotenkin epätosi?

Teoksen loppuun Mazzarella on myös lisännyt pitkän luvun, jossa hän kertoo Topelius-tutkimuksesta ja omasta kirjoitusprosessistaan. Teksti on mielenkiintoinen ja hauska, mutta kaunokirjallisen kirjallisen teoksen epilogiksi tarpeettoman perinpohjainen.

Mazzarellan Topelius on sympaattinen ja lämmin ihminen. Päätösluvussa Mazzarella tunnustaakin avoimen ironisesti: "Minä olen kiintynyt syvästi Topeliukseen - tai oikeammin siihen Topeliukseen, jonka olen itse kirjoittanut."

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi