Seitsikko etsii kiusaajaa Virpi Hämeen-Anttila kirjoitti toiminnallisen ja camp-henkisen lastenkirjan aikuisille

kirjat

Olen jo kauan ollut sitä mieltä, että

Virpi Hämeen-Anttila kirjoittaa - tätä nykyä melkein suoltaa - täsmälleen sellaisia kirjoja kuin haluaa.

Sokkopeliä suunnitellessaan hän on ilmeisesti miettinyt: "Hmmm, nytpä kokeilen kauhudekkaria!"

Vertailukohteitaan hän ei edes yritä piilottaa. Yhtäällä on

Donna Tarttin 1990-luvun salaseurakuvaus

Jumalat juhlivat öisin, toisaalla liki koko

Stephen Kingin tuotanto. Mausteita on haettu myös amerikkalaisesta sarjamurhaajaviihteestä ja nuorisokirjallisuudesta.

King on kuitenkin pääesikuva. Hänen laillaan Hämeen-Anttila kuvaa keskiluokkaiseen arkeen yllättäen tunkeutuvaa pelkoa ja terroria, joka saa lopulta yliluonnollisiakin piirteitä.

Myönnettävä on: kerran pelotti niin, että tuntui kamalalta käydä laittamassa kellarin ovi lukkoon keskellä yötä.

Sokkopeli on nimittäin luettava alusta loppuun, nopeasti - ja silti siihen menee aikaa. Niin laveasti henkilögalleriaa avataan ja juonta kehitellään.

Se on minusta vähän kummallistakin huolettomuutta, sillä tiivistämällä tarinasta olisi saanut tehokkaamman. Mutta ehkä Hämeen-Anttilan ei tarvitse kiinnittää huomiota sellaiseen, kirjaa kun myydään muutenkin.

Lyhyesti sanottuna

Sokkopelissä on kyse kiusaamisesta, jonka kohteeksi joutuu seitsemän ihmistä: entiset koulukaverit, joilla oli lukiossa oma live-roolipelikerho - ennen kuin larppauksesta tiedettiin Suomessa mitään.

Nyt, aikuisina, he alkavat saada töherreltyjä tarot-kortteja ja muita viestejä, joissa salaperäinen allekirjoittaja Puuseppä uhkaa rangaistuksilla ja kadotuksella.

Kun yksi ryhmästä kuolee epäselvissä oloissa, muut yhdistävät voimansa ja alkavat selvittää, kuka oikein on terrorin takana.

Kouluaikainen Comus-kerho loi performanssinsa muinaistarujen ja historiallisen kirjallisuuden pohjalta, ja sillä alueellahan Hämeen-Anttila on kuin kotonaan.

Romaanin aikuisten henkilökuvien ja suhdekiemuroiden kanssa onkin ongelmallisempaa. Tai miten sen nyt ottaa: ei näitä tyyppejä kovin monimutkaisista aineksista ole rakennettu.

Kuollut Pauliina oli impulsiivinen energiahoitaja, häneen retkahtanut Kai mainoselokuvien tuottaja, yksinäinen mutta haluton sitoutumaan. Jyrki on yhden avioliiton työlle uhrannut tietoturva-asiantuntija, Niklas kopea ja infantiili geenitutkija ja Kikka pinnallinen toimittaja lähellä loppuun palamista.

Mari puolestaan pitää lähiössä kirjadivaria ja hoitaa aivovammaista isäänsä ja nerokasta teinipoikaa. Lapsena Suomeen adoptoitu Pete on pappi, joka suree kuollutta vaimoaan ja pohdiskelee uskoaan.

Arvaatte varmaan, ketkä joukosta päätyvät lopulta yhteen?

Sillä rakkaustarinakin

Sokkopeli on. Ja kuvaus ystävyydestä, joka voi syntyä erilaistenkin ihmisten välille ja alkaa uudelleen vuosien tauon jälkeen.

Comuslaisten keskusteluissa ja ajatuksissa perataan myös suomalaisten nykyistä arvomaailmaa, mutta niin kepeästi ja jaaritellen, että osuuksia toivoo editoidun oikein kunnolla. Silloin kirjan arvoitusdekkarin rakenne ja reipas viisikkomaisuus olisivat korostuneet paremmin.

Loppuunkin jää nimittäin paukkuja: toimintajakso (autokaahausta ympäri Helsinkiä, historialliselta muistomerkiltä toiselle), yllätyssyyllinen ja muinaisen Carpenters-kaunolauluduon ylösnousemus.

527 sivun keitos on kaiken kaikkiaan niin ällistyttävä, että on sanottava: kyllä Virpi Hämeen-Anttilalta sujuu myös camp!

Suvi Ahola

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi