Selkänsä suulas vanki

Noidankehä on tarinana viisas mutta romaanina ihan holtiton

  Omaelämäkerrallisen ja muun romaanin ero on tässä: ensin mainittu yrittää kertoa kaiken, jälkimmäinen valitsee sen, mikä palvelee tarinan ja kokonaisuuden etuja. Ensin mainitun voi kirjoittaa se, jolla on elämä. Jälkimmäisen tekijä tarvitsee muutakin. Noidankehän takakannessa sanotaan, että se perustuu kirjoittajan elämäntarinaan. Se on siis ohje lukijalle: älkää vaatiko kaikkea. Tällä en tarkoita, etteikö Noidankehää olisi hauskaa ja jännittävää lukea. Mutta ei sitä ole romaaniksi tehty. Monipuolisesti lahjakas Sass tekee myös lauluja ja kuvataidetta - miksi ei siis kirjojakin?

Näinhän nykyään ajatellaan.

En halua nähdä siinä mitään pahaa, mutta jos olisin kustantaja, miettisin vähän, miten kirjat lukijoille tarjoillaan.

Eivät omaelämäkerrat toki romaaneja todempia ole. Ne on kuitenkin rakennettu niin eri tarkoitukseen, että selkeämpi erottelu hyödyttäisi kumpaakin lajia.

Noidankehä on

omaelämäkerrallisena tarinana vetävä ja dramaattinen: kyllä Sass kertoja ja kielen käyttäjä on. Välillä tajunnanvirtamainen proosa oikein huikaisee, ja teräskoukut, enkelinsiivet ja Berliinin muuri ovat hauskoja metaforia.

Kasvu tylyssä perheessä ja skolioosin varjostama nuoruus etenevät vuoroon kertojan myöhemmän elämän kanssa.

Keino toimii, mutta siitä huolimatta tarina on kerta kaikkiaan liian yksityiskohtainen, holtiton ja laaja.

Sass on välillä viehättävän ironinen ja suhteellisuudentajuinen, kaikesta rakastajatar-, marttyyri- ja sankarikohkauksesta huolimatta. Vammaisuus ja kärsiminen eivät suinkaan jalosta ketään, päinvastoin niistä voi tulla myrkkyverkko, johon tukehtuu monta muutakin ihmistä.

Eikä ruumiista tai ihmisestä sitäpaitsi saa millään hoidolla täysin suoraa, täydellistä!

Sairaan naisen kasvukertomukseen rinnastuu hänen menestyvän miehensä monelta osin päinvastainen tarina: vastuunkantajasta tulee avuton, ottajasta jätetty. Noidankehän sairaalakuvaukset ja hirveät hoidot ovat tietysti tavattoman kiinnostavaa luettavaa.

Välillä melkein unohtuu, miksi tämäkin kirja kai loppujen lopuksi tehtiin: että ihminen vapautuisi ruumiistaan, palaisi sitten siihen takaisin ja lähtisi vihdoinkin liikkeelle elämässään.

Suvi Ahola

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi