Seppo Heikinheimo: Mätämunan muistelmat

Seppo Heikinheimo: Mätämunan muistelmat. Otava. 527 s. 192 mk.

"Seppo Heikinheimon kuvaus Erik Tawaststjernasta on muistelmien lämminhenkinen huippukohta."

Kai Laitinen, Helsingin Sanomat 23.10.1997Seppo Heikinheimo tunnustautuu muistelmissaan tykistön mieheksi. Sitä hän musiikkiarvostelijana olikin: osui usein kohdalleen, ampui usein yli. Hän ampui kovilla ja lujaa, niin että pauketta syntyi ja sirpaleita lensi. Suorasukaisena kriitikkona hän jatkoi Erkki Länsiön ja Martti Vuorenjuuren tiukkaa linjaa.

Kustantajan mukaan muistelmat olivat suunnitteilla melko pitkään, mutta pääsivät vauhtiin 1996. Loppuosat näyttävät valmistuneen vasta juuri ennen tekijän kuolemaa 26. toukokuuta 1997. Kirjoitusvauhti on jättänyt jälkensä, muutamia asioita toistellaan useaan kertaan.

Omista yksityisasioistaan ja perheestään kirjoittaja on varsin pidättyväinen. Jos odottaa sentapaisia paljastuksia, joita sisältyy Aila Meriluodon päiväkirjaan tai Panu Rajalan tämänsyksyiseen teokseen, saattaa joutua pettymään. Yllätys on se, että kovin suuria yllätyksiä ei ole. Paljastuksia kyllä tehdään monista henkilöistä, mutta tekijään itseensä niistä lankeaa vain sivuvaloa.

Näsäviisas koulupoika

Eniten elämäkerrallista ainesta sisältyy kouluvuosien kuvaukseen. Enpä haluaisi olla kuulunut Munkkiniemen yhteiskoulun opettajakuntaan Seppo-pojan kouluvuosina. Hän mahtoi olla aika inhottu pikkuvanhan ja näsäviisaan olemuksensa takia: todellinen Besserwisser.

Hän näytteli laiskaa ja yksinkertaista koulupoikaa, mutta pinkoi salassa jopa opettajien edelle etenkin saksassa ja latinassa. Ylioppilaskirjoituksissa hän veti kuusi laudaturia, mikä silloin oli harvinainen huippusaavutus.

Vahingonilo on koko ajan kertojan puolella, mutta murjoessaan opettajiaan hän ei näytä oikein tajunneen, minkälaisen etuoikeuden hän oli kaksoispelillään saavuttanut: taidon oppia nopeasti ja hankkia tietoja omin päin sekä käyttää niitä kriittisesti.

Tästä näkökulmasta olisi voinut tehdä muitakin johtopäätöksiä kuin opettajain väheksyminen tai jatkuva ja kyllästyttävä "pakkoruotsin" valittelu.

Sotaväessä tietty simputus kuului asiaan, joten se ei häirinnyt nuoren tykkimiehen muistoja. Päästyään helpommille päiville ja lyhennettyyn palveluaikaan hänestä sukeutui isänmaallinen mallisotilas, joka tähdensi maanpuolustuksen ja iskuvoimaisen armeijan merkitystä.

Kouluvuosien ja armeija-ajan kuvaukset sisältävät jo runsaasti kaskuja eri henkilöistä. Kaikki kuvatut ikään, säätyyn ja sukupuoleen katsomatta arvioidaan omin mitoin. Tämä periaate jatkuu läpi teoksen ja kertoo paljon myös tekijästään.

Kiitokset ja herjat

Aihepiireistä keskeinen on musiikki, yhtä hyvin säveltäjät, esittäjät, orkesterit kuin musiikkikriitikot. Heistä soluu taukoamattomana virtana kaskuja ja muisteluksia, monet omakohtaisia, useat luettuja tai kuultuja.

Yksi asia on selvä: Heikinheimo tunsi sen kentän jolla liikkui, myös historiallisesti ja teoreettisesti. Hän oli koko Euroopan musiikkielämässä kuin kotonaan ja pystyi tavoittamaan etsimänsä tärkeät henkilöt haastatteluun ällistyttävän tehokkaasti äreiden sihteerien ohi tai lähes telkien takaa. Musiikkireportterina hän oli korkean luokan kyky.

Tekijän arviot tuttavistaan ja kuuluisuuksista ovat karvoihin katsomatta teräviä ja sumeilemattomia. Hän tuo esiin heidän vahvat ja heikot kohtansa ja pystyy jopa yhdistämään ne hämmästyttävästi samaan lauseeseen.

Joku on "paitsi vastenmielinen ihminen, myös merkittävä ja omaperäinen säveltäjä", toinen "erinomainen kapellimestari, mutta kammottava säveltäjä". Entinen intendentti haukutaan lähes lysyyn ja sitten todetaan: "Hän ei ollut missään tapauksessa keskimääräistä suurempi roisto vaan mukava ukkeli." Seppo Nummesta annetaan vaikuttava kaksoiskuva: väheksyvää narinaa, kirkasta kiitosta.

Kiitosten ja herjojen yhteenkietoutuminen tekee Heikinheimon tekstistä omalaatuisen hauskaa luettavaa. Valtaosin kirja on hilpeää juttujenkerrontaa, jota voisi luonnehtia Heikki Klemetin sanoin "mietettä, mieliajoa".

Kun kyseessä on lähes diaboliseksi vainoajaksi koettu musiikkiarvostelija , armoton Herra Suorasuu, pahimmat ennakko-odotukset saattavat hänen sukkeluuksiensa ja ehtymättömän kaskuvarastonsa pyörityksessä joutua romuttumaan. Nuolenkärkien ympärillä on myös pumpulia.

Kirjan keskivaiheilla kerronta on vaarassa hajota jonkinlaiseksi rapsodiaksi, kun kaskut alkavat liiaksi muistuttaa toisiaan.

Myös aihepiireistä saatetaan huoletta luistella ulos, kuten kapellimestariluvun lopussa, jossa päädytään käsittelemään naisellista seksuaalisuutta, tosin hiukan hämillisesti ja korrekteja tieteellisiä termejä käytellen.

Huiput ja suosikit

Heikinheimo osaa tarvittaessa antaa myös tunnustusta. Muutama henkilö selviää hänen myllytyksestään kuiville: Erik Tawaststjerna, Okko Kamu, Martti Talvela, pääosin Joonas Kokkonen ja poikkeuksellisesti yksi kirjailija, Veikko Huovinen.

Loistokkain on Erik Tawaststjernan henkilökuva, mielestäni teoksen ylittämätön kohokohta.

Siinäkään ei sanoja säästellä, vaan päähenkilön aseistariisuva epäkäytännöllisyys ja suurenmoinen hajamielisyys, johon yhtyy snobistinen huolettomuus raha-asioissa, tulevat ilmi, mukaan lukien Lallu-kissan lempipaikka komeron tyhjässä liemikulhossa.

Heikinheimolla oli tilaisuus seurata Tawaststjernan elämää saman talon asukkaana ja Sibelius-elämäkerran avustajana. Lähikuva on kaikessa karikatyyrimäisyydessään hellästi ja ymmärtäen tehty. Jokainen, jolla oli tilaisuus tutustua häneen, koki hänen persoonallisuutensa valloittavaksi ja sydämelliseksi. Tämän peruspiirteen Heikinheimo on tajunnut ja tuonut esiin.

Ymmärtämystä Tawaststjernaa kohtaan on ilmeisesti lisännyt hänen pitkäaikainen ja raskas uurastuksensa Sibelius-elämäkerran parissa. Heikinheimo itsekin kirjoitti pari teosta säveltäjistä, Oskar ja Aarre Merikannosta, sekä laulaja Martti Talvelasta.

Lehtityön ilot ja vaivat

Seppo Heikinheimo aloitti Uuden Suomen valokuvaajana ja siirtyi pian musiikkiarvostelijaksi ja -haastattelijaksi.

Hänen kuvauksensa Uuden Suomen toimituksesta on asiallinen ja monin paikoin ilmeisen paikkansa pitävä. Ainakin Annamari Sarajaksen kuva on melko sympaattisesti piirretty, eikä toisten toimittajien kohdallakaan pahempia ilkeilyjä ilmene, voimakkaita varjostuksia kyllä.

Toisenlainen sävy on Helsingin Sanomien toimituksen kuvauksessa, joka nähtävästi on viimeistelty loppuvaiheessa.

Heikinheimo sai työssään ihmeteltävän vapaat kädet ja saattoi matkustella ympäri Eurooppaa ja Amerikkaa. Hän tapasi lähes kaikki musiikkielämän huiput ja lausui heistä mielipiteensä; happamimman käsittelyn yksityishenkilöinä saavat Heifetz, von Karajan ja Segerstam, kirkkaimman kruunun taas Rubinstein, Ashkenazy, Rattle ja Gergijev.

Heikinheimo nautti siis erityisasemaa, joka minusta saman lehden ammoisena toimittajana vaikuttaa sadunomaiselta. Mutta mitä suuremmaksi lehti käy ja mitä enemmän toimittajakunta vaihtuu, sitä ärtyisemmiksi käyvät arviot kollegoista.

Moniin periaatteellisiin ja kriittisiin linjanvetoihin kulttuuritoimituksen työstä saatan yhtyä. Heikinheimon kammoaman "alakulttuurin" ja alatyylin piiriin kuuluvista jutuista en minäkään jaksa innostua, vaan ohitan ne murahdellen ja jätän huokeasti omaan arvoonsa.

Mutta jotkin ylikuumenneet reaktiot ja vimmastuneet kannanotot kielivät, että kirjoittajan henkisessä tasapainossa ei kaikki enää ole kohdallaan. Entistä selvemmin käy ilmi, että hänellä on kuten Faustilla rinnassaan "kaksi sielua" tai, kuten Ahlqvist-Oksasen runossa, "Yks' perkele, / yks' enkeli / asuvat sydämessäni". Tässä on kenties yksi hänen elämäntragiikkansa juuri.

Pakkoruotsi, venäjä ja Viro

Heikinheimon pahimpia, lähes patologisia päähänpinttymiä oli hänen käsityksensä ruotsin kielen opetuksen turmiollisuudesta. Yhtenä taustatekijänä hän esittää, että joutui lapsena sodan aikana Vaasan lähelle ruotsinkieliseen ympäristöön ja sai siitä, kuten aivan asiallisesti todetaan, pysyvän "sielullisen vamman".

Myöhemmin tekijä ei käsittele ruotsin kieltä enää yhtä ymmärtävästi vaan hyökkää sitä vastaan lähes joka tilanteessa yhtä silmittömästi. Hän väittää, että "pakkoruotsi" vei tilaisuuden lukea riittävästi sekä englantia että saksaa - molemmat kieliä joita hän oppi ja osasi erinomaisesti.

Vielä teoksensa viimeisillä sivuilla hän kiihdyttää itsensä vihaan ja kuvittelee että "ruotsin kieli oli Suomessa miehitysvallan jäänne, - samanlainen kuin venäjä Virossa". Runeberg saa hänen silmissään sentään armon, samoin kuin ruotsia puhuneet herrasmiehet Tawaststjerna, Alvar Aalto ja Nevanlinna.

Mielenkiintoinen ilmiö tätä taustaa vasten on Heikinheimon läheneminen Venäjään ja sen kieleen. Hän toteaa saaneensa parhaat ystävänsä Suomen lisäksi Virosta ja Venäjältä, mutta tekee poliittisen varauksen: "En voinut armastaa neuvostovaltaa, koska se oli kaikkein vihattavin asia mitä tunsin." Loppupuolen eloisat muistelukset Pietarista ja Moskovasta osoittavat molemmat lausahdukset paikkansa pitäviksi.

Viro oli Heikinheimolle läheinen maa, ja erityisen suuressa arvosssa hän piti sen presidenttiä. Lennart Meri saa Erik Tawaststjernan ohella suurempaa kiitosta kuin kenties yksikään toinen.

Sitä traagisempaa oli, että ystävyys päättyi Heikinheimon osalta epäsointuun. Hän oli vahingokseen ottanut vastaan puheenjohtajan tehtävän Suomalaisuuden liitossa, joka jo silloin ja koko hänen viimeisen elinvuotensa ajan kiehui omassa liemessään niin että kuplat poreilivat.

Kun hänelle selvisi, että Lennart Meri ei jo asemansa puolesta voinut ottaa vastaan liiton kunniajäsenyyttä, hän poltti päreensä ja ryhtyi sättimään ystäväänsä kiukutellen kuin kakara.

Viimeisillä sivuilla hän vetää pahimpia kompastelujaan takaisin ja kertaa kiitossanojaan Merestä. Mutta vahinko oli jo tapahtunut, Heikinheimon sielulle. Hän oli kieltänyt jotakin, mitä kaikkein korkeimmin arvosti.

Jäähyväiskirje ja Jumala

Jokainen omaehtoinen lähtö tästä maailmasta jättää kysymyksiä. Vaikka syiden penkominen harvoin tuottaa yksiehtoisen tuloksen, voi vastauksia arvella löytyvän Heikinheimon muistelmien sivuilta, ehkä enemmän rivien välistä kuin riveiltä.

Äkillinen päähänpisto hänen ratkaisunsa ei ollut, mutta sen lopullinen ajankohta oli ilmeisesti monien tapausten ja sattumienkin summa. Teos itsessään on eräänlainen jäähyväiskirje.

Suoraan asiaan käy vihdoin kirjan päätösluku, jossa pohditaan Jumalan olemassaoloa ja päädytään kielteiseen tulokseen. Järkyttävää tässä valossa on, että viimeinen kappale päättyy Jeesuksen huutoon ristillä.

Agnostikkona ajattelen, että ellei Jumalaa ole, vastuu maailman menosta lankeaa meille itsellemme. Sekö tietoisuus kasvoi lähtijälle lopulta ylivoimaisen raskaaksi taakaksi?

Kirjoittaja on kirjallisuuden emeritusprofessori, joka toimi 1959–1967 Suomen arvostelijain liiton puheenjohtajana.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi