Siili on tuhatvuotinen ystävämme

Uusi kirja antaa napakkaa tietoa eläinlajista ja kotisiilin auttamisesta

Monissa viime vuosikymmenten luontokirjoissa pääpaino on ollut upeissa kuvissa. Teksti on ollut kuvailevaa, tunnelmoivaa, ei niinkään luontotietoutta tarjoavaa.

Tietokirjoissakin kehitys on kulkenut samaan suuntaan: kuville paljon tilaa, tekstistä pihistetään.

Minun mieluisinta luontolukemistani ovat kuitenkin huolella tehdyt, runsaasti tietoa annostelevat kirjat, joissa ei kuvilla kummemmin herkutella.

Erinomainen esimerkki on Tuula Nyströmin ja Tiina Kinnusen kirja siileistä.

Siili kuuluu niihin aika harvoihin nisäkkäisiin, joista ei ole käyty mielipidekiistoja. Kaarina Turtian 1998 tekemän ensimmäisen suomalaisen siilikirjan nimi kertoo syyn: Siili - pihapiirin villilemmikki. Mainio kirja on jo loppuunmyyty, mikä sekin kertoo siilin suosiosta, kuten myös kokemukseni Ylen Luontoilloista, joissa siilikysymykset ovat yleisiä.

Nyströmin ja Kinnusen kirjan nimi on hieman harhaanjohtava, sillä se ei rajoitu vain siilin suojeluun ja hoitoon.

Siili on ollut monissa kulttuureissa suosittu tuhansia vuosia, ja uskomuksia on runsaasti. Aristoteles käytti siiliä sääennustajana. Hänen ajoistaan uskomusten määrä vain karttui, mistä kertoo kirjan yhden osion otsikko "Siili ja Shakespeare - siili kirjallisuudessa".

Toisaalta kirja kertoo, kuinka siilit ovat monissa maissa olleet herkuttelijoiden ruokalistoilla - eivät tosin Euroopassa, eivätkä nuo siilit ole välttämättä meidän lajiamme.

Euraasiassa ja Afrikassa elää useita siilimme lähisukulaisia, joista idänsiili on ulottanut levinneisyysalueensa lähimmäksi meitä, Viroon.

Nykysiilien kaltaisia eläimiä tallasi maapalloa jo silloin, kun esi-isämme muistuttivat enemmän marakatteja kuin ihmisapinoita. Tämä kertoo, että "siilimalli" on osoittautunut erinomaiseksi.

Jatkosta ei ole takeita; minkä tahansa eläimen tulevaisuus on epävarma ihmisen aikaansaannosten vuoksi. Suoranaisesti siilejä ei nykyään silti vainota.

Tästä on vain yksi poikkeus. Hebrideillä vietiin siilejä entuudestaan siilittömälle Uistin saarelle, kunnes kolmenkymmenen vuoden kuluttua aloitettiin siilisota.

Tapaus on oiva esimerkki siitä, että eläinten siirtäminen uuteen ympäristöön tuottaa usein ongelmia - kuten kävi myös kaniinien päästämisessä Helsingin Kyläsaareen parikymmentä vuotta sitten.

Siilien siirtämisestä on kyselty Luontoilloissakin, koska ajatellaan, että siili on etevä käärmeiden tappaja. Niin ei kuitenkaan ole.

Satunnaisesti siilejä on nykypäivinäkin tapettu. Siili saattaa äityä erittämään sylkeä ja levittämään sitä kielellään kyljilleen. On luultu, että tällainen siili sairastaa raivotautia eli rabiesta. Luulo on ymmärrettävä, sillä Etelä- ja Keski-Euroopassa tauti on paikoin yleinen luonnonvaraisissa eläimissä.

Kirja kertoo, etteivät siilitutkijat ole päässeet perille syljeskelemisen tarkoituksesta.

Nimeään teos vastaa hyvin. Tekijät tarjoavat jokaiselle pihasiilejä ruokkivalle erinomaisia ohjeita. Mukana on myös piirustus siilin ruokailusalongista, jonne varislinnut, kissat tai muut sivulliset eivät pääse rohmuamaan sille tarkoitettuja herkkuja.

Alkusyksystä siilien ruokinta on hyödyllistä. Etenkään nuoret siilit eivät selviä talvesta, vallankin, jos syksy on kuiva, lieroja sekä muuta luontaista ravintoa vähän ja kylmät säät tulevat aikaisin.

Kirjassa on piirustukset myös siilien talvipesästä. Tämä Jukka Nummelinin keksintö on ehtinyt muutaman vuosikymmenen aikana auttaa monta siiliä selviytymään onnekkaasti talvihorroksesta.

Joskus siilinpoikanen voi olla ihmisen aktiivisen avun tarpeessa. Minun osakseni lankesi muutama vuosi sitten kokonaisen emonsa menettäneen poikueen hoito.

Tällaistenkin tilanteiden varalta kirjassa on seikkaperäinen ohjeisto, ja myös siitä kerrotaan, mitä tehdään loukkaantuneelle tai sairaalle siilille.

Kirjoittaja on biologi ja Korkeasaaren eläintarhan eläkkeellä oleva johtaja.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi