Silmät avoinna kohti kiellettyjä haluja Pornoakatemia! tarttuu arkaluontoisiin aiheisiin ja haastaa oletukset oikeanlaisista nautinnoista

kirjat

Aika harvoin saa lukea esipuheesta, ettei kirjaa ole pakko lukea. Näin kuitenkin tekee

Pornoakatemia!-teoksen toimittaja

Harri Kalha.

Kalha kertoo, että kyseinen kirja puhuu kulttuurisen itseymmärryksen ja suoraan puhumisen puolesta. Ja vaikka hän itse uskoo, että katsominen kohti on "ainoa mahdollinen tie", hän ei halua yllyttää muita katsomaan kanssaan. Kalha on ilmeisen tietoinen kirjan haastavasta, kenties ahdistavastakin puolesta.

Pornoakatemia! tarttuu sellaisiin osin arkaluontoisiin aiheisiin kuten lasten seksuaalisuuteen, pedofiliaan, anoreksiaan, dominapornoon, mustien naisten räp-pornoon, japanilaisen sarjakuvan seksuaalisiin representaatioihin, provosoivaan taidevalokuvaan ja esinahkakulttiin.

Kirja käsittelee pornoa, mutta usein varsin teoreettisella tasolla. Ennen kaikkea kirja pohtii kiellettyä, torjuttua halua, mikä kytkeytyy paitsi pornon viehätykseen sen herättämään paheksuntaan.

Haastavan kirjasta tekee sen vastakarvainen suhde kulttuuriseen huolipuheeseen ja sinnikäs tapa katsoa sinne, minne ei pitäisi - ainakaan myötäillen. Tämä asenne tekee kirjasta myös harvinaisen kiinnostavan.

Teoksen lähtökohdat huomioon ottaen ei olekaan yllättävää, että sen keskeiseksi teoreetikoksi nousee

Freud, jota luetaan foucaultlais-jälkistrukturalistisessa hengessä. Kalha luonnehtii tätä kriittiseksi Freud-rehabilitaatioksi ja näkee, että toisin kuin psykoanalyyttinen instituutio yleensä, juuri Freud on omannut avarakatseisuutta suhteessa haluihin ja seksuaalisuuteen.

Freudille halu on kaikissa ihmisissä pohjimmiltaan perverssiä ja antinormatiivista, joten freudilaisittain ajateltuna nyky-yhteiskunnan perversioiksi nimeämät halut eivät ole hyväksytymmiksi miellettyjä haluja kummempia. Freudia luetaan siis vahvasti queer-teoreettisessa hengessä.

Yksi teoksen kiinnostavimmista artikkeleista koskee lapsen seksuaalisuuteen liittyviä käsityksiä.

Antu Sorainen analysoi moraalipaniikkien siivittämää keskustelua ja hahmottelee kaksi lapsikäsitystä, jotka ovat tunnistettavissa poliittisissa keskusteluissa: rousseaulainen turmeltuva lapsi ja snellmannilainen kasvatettava lapsi. Siinä missä rousseulainen viaton lapsi on pidettävä luonnontilassa vailla pääsyä seksuaalista tiedon äärelle, snellmannilainen lapsi on aktiivisempi, eikä ensisijaisesti suojeltava tai epäseksuaalinen.

Taannoisesta opetusministeriön

Mediaväkivalta - Lapset ja media -luonnoksesta piirtyy esiin juuri viaton lapsi, jonka kulttuuri ja erityisesti internet, voi turmella. Sorainen kysyykin, miksi rousseulaiset kaiut ovat saaneet jalansijaa suomalaisessa politiikassa juuri nyt.

Sorainen kehottaa pohtimaan, miksi pelkäämme niin paljon pornografiaa ja pedofiliaa. Kauhistummeko lasta, lapsen saavuttamattomuutta vai itseämme? Nämä lapsia koskevat pelot kiteytyvät usein internettiin, moraalipaniikkien suosituimpaan kohteeseen.

Internetistä kertoo myös

Juulia Jyrängin artikkeli, joka ainakin minulle oli kirjan haastavin. Jyränki analysoi pro ana -yhteisön internet-sivustojen aiheuttamaa keskustelua. Pro ana tarkoittaa anoreksiasta elämäntapana nauttivia henkilöitä.

Jyrängin mukaan pro ana -sivustot ovat kiinnostavia, koska niissä haastetaan konventionaalista ruumiinkuvaa sekä terveyden ja sairauden määritelmiä. Jyrängin tarkastelussa pro ana -sivustojen aiheuttama julkinen tuomitseminen, järkytys ja tyrmistys rinnastuvat pornografian aiheuttamiin vastaaviin reaktioihin.

Sensuurivaatimuksissa on tunnistettavissa yhtäläisyyksiä, mutta nähdäkseni pro ana -sivuston aiheuttama pelko ja ahdistus operoi eri tavoin kuin lapsipornografian virittämä pelko, varsinkin, jos kyseessä on vanhempien huoli lapsesta. Edellä mainitussa pelko kytkeytyy pikemminkin lapsen saavuttamattomuuteen, jälkimmäisessä ulkopuoliseen uhkaan.

Jyränki toteaa, etteivät pro ana -sivustot yllytä anoreksiaan, mutta näin niitä tulkitaan ja tähän myös sensuurivaatimukset liittyvät. Sensuurivaatimusten takana ovat Vauva-lehden nettikeskustelua käyvät 'kyberäidit'.

Artikkelin vaikeutena on ehkä se, ettei omalle ahdistukselle löydy kaikua, vaan poliittisen tarkastelukulman vuoksi lukijan on ikään kuin asettauduttava ilkeiden kyberäitien tai pro ana -liikkeen leiriin. Toisaalta tällä asemoinnilla Jyränki pakottaakin katsomaan pro ana -liikettä identiteettipolitiikan näkökulmasta.

Kokonaisuutena

Pornoakatemia! on tasapainoinen, mutta varmasti keskustelua herättävä teos. Se ei etsi vastauksia arjen ongelmiin vaan pyrkii teoreettisemmalla tasolla haastamaan oletukset normaalista, oikeanlaisesta halusta.

Pornoakatemia! ei tarjoa kaikupohjaa pornoahdistuksille (jotka helposti rinnastuvat ahdasmielisyyteen) ja tämän vuoksi teos voi herättää turhautumista ja ärtymystä.

Kirjan tavoitteena on kuitenkin avata katseita ja puhua suoraan. Näissä tavoitteissaan teos on onnistunut.

Kaarina Nikunen

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi