Simone de Beauvoir opettaa yhä perusasiat

Simone de Beauvoir: Toinen sukupuoli I. Tosiasiat ja myytit

(Le deuxième sexe I). Suom. Iina Koskinen, Hanna Lukkari ja Erika Ruonakoski. Tammi. 445 s. 28 e.

Simone de Beauvoir: Toinen sukupuoli II. Eletty kokemus

(Le deuxième sexe II). Suom. Iina Koskinen, Hanna Lukkari ja Erika Ruonakoski. Tammi. 686 s. 34 e.

On vähän harmi, ettei erästä merkittävää kirjallista tunnustusta ole enää aikoihin jaettu. Viimeisiä teoksia, jotka Vatikaani kelpuutti "kiellettyjen kirjojen luetteloonsa", oli Simone de Beauvoirin Toinen sukupuoli (1949).

Tuomio ilmeisesti tuli siitä, että Beauvoir argumentoi laillisen abortin puolesta ja sai liikaa vääränlaisia lukijoita. Silti sai Indexiin pääsy todistaa takakansitekstissä kirjan radikaaliudesta vielä vuonna 2009, kun ensimmäinen osa julkaistiin suomeksi.

Nyt teos puhuu puolestaan, suomeksi, kokonaisena. Toinen osa Eletty kokemus ilmestyi viime syksynä. Iina Koskinen, Hanna Lukkari ja Erika Ruonakoski ovat tehneet suurenmoista työtä. Suomalaisilla on nyt yhtä hyvä Toinen sukupuoli kuin ranskalaisilla.

Ellei parempi: täsmälliset huomautukset selventävät viittauksia, joita ei moni muuten ymmärtäisi. Erisnimiä on täydennetty, filosofisia käsitteitä ja taustoja esitelty, sitaatteja ongittu alkuperäislähteistä. Eräin kohdin jopa tekijän ajatusvirheistä on mainittu. Sellaista ei todellakaan tapahdu vanhoissa ranskalaisissa pokkareissa.

Suomentajakolmikko kirjoittaa kuin yksillä näppäimillä. Tyyli tai laatu ei huojahtele.

Suomennos on avoimen akateeminen. Se on hyvä. Annikki Sunin 1980-luvun alussa tekemä lyhennelmä oli selvemmin kaunokirjallinen, lukukäyttöön ajateltu. Sitä selaillessa vilisee silmissä kohtia, joissa tutkija kurtistaisi kulmiaan mutta rivilukija kiittäisi.

Vanhaa suomennosta ei kannata viedä antikvariaattiin. Pelkkä vertailukin on hauskaa. Suni on pudottanut virkkeen sieltä, viisitoista täältä.

Vastinevalinnoissa eroja on paljon. Uuden suomennoksen viimeinen sana on toveruus. Sunilla se on solidaarisuus. Beauvoirin oma sanavalinta on hämmentävästi fraternité. Hän kertoo sillä, millaisen suhteen toivoisi sukupuolten välillä vallitsevan. Veljeys olisi avain "vapauden voittokulkuun siinä maailmassa, joka meille on annettu".

Beauvoir kirjoitti tuhatsivuisen Toisen sukupuolen ripeästi, parissa vuodessa. Ensimmäisessä osassa kuvataan niitä fyysisiä ehtoja, joihin ihmisen ja erityisesti "lajille alistetumman" ihmisnaaraan on suostuttava mutta jotka eivät sinällään ratkaise kenenkään kohtaloa, sekä setvitään tarinoita, joita tosiasioista on luotu, myyttejä.

Toisessa osassa kerrotaan, miten avuttomasta organismista tulee "nykyisten kasvatusperiaatteiden ja tapojen vallitessa" nainen. Lesboudenkin Beauvoir näkee toiminnan tuloksena, "ratkaisuna". Mieheksi tuleminen taas on siistiä ja suoraviivaista. Ei tarvitse vuotaa verta eikä hävetä.

Tyylillisesti teos on happaman kuivakka, mutta aiheiltaan pakahduttavan runsas, ikään kuin sivuilla olisi tarkoitus käsitellä lähes kaikki solubiologiasta ihmiskunnan historiaan. Poukkoilevia pikku ajatuksia ja muutaman sivun innostuneita episodeja on paljon.

Rehevyytensä ansiosta Toinen sukupuoli on paljon muuta kuin sosiologinen aikalaisanalyysi. En sanoisi sitä "yhä ajankohtaiseksi" vaan vain asiaproosaklassikoksi.

Putkeen luettuna teos on eräänlainen sightseeing lajimme kummallisuuksissa.

Ihmiskunta on jaettu ensimmäiseen ja toiseen luokkaan, kasvatettu kieroon. Maailmaan "heitetyn" subjektin elämä on raahustamista julmien tabujen ja typerien tapojen puristuksessa. Saduilla peitetään puolet ihmiskunnan mahdollisuuksista. Valtavasti vapautta heitetään hukkaan. Koko olemassaolo on katkera pettymys - ei ehkä yksille, mutta toisille varsin usein.

Teos ei silti ole poliittinen manifesti vaan filosofinen tilannekatsaus. Ensimmäistä osaa saa lukea pitkälle, ennen kuin ydinvaatimus ensimmäistä kertaa muotoillaan selvästi:

"He [naiset] eivät suinkaan odota, että heidän naisellisuuttaan ylistettäisiin. Sen sijaan he toivovat, että transsendenssi voittaisi immanenssin niin heissä itsessään kuin ihmisissä ylipäätäänkin."

Käsitepari kulkee läpi tekstin. Beauvoirin eksistentialistisen näkemyksen mukaan ihminen "on vapautta". Hänen on saatava tavoitella taivaita. Hänellä täytyy olla "projekteja".

Hänen kuuluu myös ottaa niistä vastuu. Sitä merkitsee transsendenssi.

Alistetuilta viedään vapaus samalla, kun heidät vapautetaan vastuusta ja "teljetään immanenssiin", toistoon ja rutiiniin. Naiset on määrätty ylläpitämään elämänprosessia (kotityöt), ei rakentamaan uutta (työ). Ja aina kun nainen yrittää toimia, "hänen päänsä kumahtaa kattoon".

Vapaus ei voi toteutua henkisesti tai yksityisesti. Mystiikka ei pelasta. Vapautta ei pääse pakoon. Se "on suunnattava konkreettisessa toiminnassa ihmisyhteisöön" - muu on ajan tappamista.

Tällainen eetos mietityttää oppimatonta. Eikö kodin- ja lastenhoidosta saa aidosti pitää? Entä vammaiset tai sairaat? Missä heidän transsendenssinsa on? Onko insinööri tai fyysikko ihmisen ihannekuva - hän, joka suunnittelee avaruusraketin ja halkaisee atomin?

Mikä on vapautemme ja transsendenssimme lopullinen hinta? Maailmanloppu? Millainen laji me itse asiassa olemme?

Kysymykset taipuvat teologisiksi, eikä Beauvoiria enää kiinnosta. Hän ei kuulu sen enempää ekofeminismin kuin feministisen teologiankaan innoittajiin.

Hänen uskontokritiikkinsä on kaavamaista: "Kun sukupuoli tai yhteiskuntaluokka pakotetaan immanenssiin, sille on välttämättä tarjottava illuusio transsendenssista." Oopiumia kansalle siis.

Kaikessa käsitteellisyydessäänkin Beauvoir on varsin pragmaattinen. Hän näkee maailmassa vian ja ehdottaa, että se korjattaisiin. Ei häntä tarvitse ottaa edes ensisijaisesti feministinä.

En jaksaisi pohtia, missä määrin Beauvoirin kritiikki yhä pätee.

Patriarkaatin murentuminen on aivan äskettäinen ilmiö. Ja nyt on käsillä siihen pureutuva (sitä vauhdittava!) filosofinen teos. Klassikoiden lukeminen muuttuu maailman mukana, ja toisin päin.

Beauvoirilta oppii perusasioita. Jokaisen heteromieskirjailijan olisi terveellistä lukea vaikkapa naismyyttianalyysit ensimmäisen osan lopusta.

Hyvin erilaisia mieskirjailijoita yhdistää naisen määrittely joksikin muuksi. Nainen saa olla mitä tahansa, paitsi oma itsensä.

Pelkäämme totuutta toisenlaisesta: hänen samanlaisuuttaan. Ja pelko on väärin.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi