Sionismin klassikko ei tue puskutraktoreita

Theodor Herzlin pamfletti antaa arvokasta tietoa Lähi-idän konfliktin taustasta.

Sana sionismi on johdettu Raamatussa esiintyvästä Jerusalemin nimityksestä Siion. Sitä käytti ensi kerran itävallanjuutalainen kirjailija Nathan Birnbaum vuonna 1892 juutalaiskysymystä käsitelleessä kokouksessa.

Sionismi on 1800-luvun jälkipuolella syntynyt juutalaisten kansallinen liike, jonka tavoite oli perustaa oma valtio Palestiinaan. Nykyajan sionistit ovat Israelin valtion juutalaisen erityisluonteen puolustajia.

Sionistisia ajatuksia esiintyi jo 1860-luvulla, mutta varsinaisen liikkeen perusti Itävallassa asunut journalisti Theodor Herzl (1860-1904). Hän organisoi vuonna 1897 sionistisen maailmanjärjestön ja oli sen puheenjohtaja.

Varhaiseen kuolemaansa saakka Herzl neuvotteli hallitsijoiden ja diplomaattien kanssa juutalaisvaltion perustamisesta. Hänellä oli yhteyksiä Britanniaan, Venäjälle, Egyptiin ja Turkkiin.

Herzl nousi sionismin klassikoksi kahden teoksensa, nyt jo toiseen kertaan suomennetun Juutalaisvaltion ja tekijän kuoleman jälkeen julkaistun Altneulandin ansiosta.

Vuonna 1896 ilmestyneen Juutalaisvaltion tiivis ja helppotajuinen teksti on hyödyksi kaikille juutalaisuuden historiasta ja Lähi-idän konfliktin taustasta kiinnostuneille. Ikävä kyllä lukija jää vaille taustatietoa, sillä suomennokseen ei ole liitetty muita selityksiä kuin takakansiteksti. Kansiliepeen Israelin karttakin on sata vuotta myöhemmältä ajalta kuin itse kirja.

Herzl perustelee juutalaisen valtion tarvetta yltyneellä antisemitismillä. Hän kuvaa yksityiskohtaisesti, mitä on käytännössä tehtävä valtion perustamiseksi. Juutalaisen omaisuuden siirrosta uuteen maahan kirja sisältää tarkan suunnitelman.

Maallistunut ja valistushenkinen Herzl oli alun perin vierastanut juutalaista nationalismia ja kannattanut sulautumista valtaväestöön. Venäjän juutalaisvainot eli pogromit ja Ranskassa sattunut Dreyfus-oikeudenkäynti, jossa juutalainen upseeri tuomittiin maanpetoksesta, saivat hänen mielensä muuttumaan.

Kun moderni ja vapaamielinen Ranska kohteli juutalaisia niin karkeasti, sulautuminen oli Herzlin mielestä parasta unohtaa. Vain kansallinen kotimaa ratkaisisi ongelmat.

Uuden valtion sijoituspaikkaa Juutalaisvaltio käsittelee vain ohimennen. Herzl esittää tasavahvoina vaihtoehtoina Argentiinan ja Palestiinan. Argentiinassa olisi paljon tilaa ja lauha ilmasto, Palestiina taas on juutalaisten "ikimuistoinen historiallinen kotimaa", jonka pelkkä nimi olisi "voimakas kutsuhuuto juutalaiselle kansalle". Altneulandin kirjoittamisen aikaan sionistit eivät enää hyväksyneet Palestiinalle vaihtoehtoja. Kun Herzl ei vielä Juutalaisvaltiossa puhunut mitään palestiinalaisista, hän herätteli nyt toiveita, että arabit olisivat maahan muuttaville juutalaisille kiitollisia saamastaan sivistyksestä ja taloudellisesta avusta.

Kirjan luonnostelema järjestelmä ei paljon muistuta nykyistä Israelia. Uusi valtio olisi maallistunut demokratia. Juutalaisella uskonnolla olisi näkyvä sija, mutta omantunnonvapaus ja kansalaisoikeudet olisivat kaikille samat.

Herzl korostaa, että monet juutalaiset olivat täysin ei-uskonnollisia. Hänelle juutalaisuus oli kansallisuus, ei uskonto. Toisin kuin nykyinen Israel, Herzl olisi tunnustanut myös uskonnottomien ja vapaa-ajattelijoiden oikeudet.

Nykyinen Israel sekoittaa uskonnon ja kansallisuuden. Valtio on saanut teokraattisia piirteitä. Ortodoksijuutalaisten hallitsemat uskonnolliset tuomioistuimet käyttävät valtaa perhelakien kautta.

Konservatiivista ja reformoitua juutalaisuutta syrjitään Israelissa, muista uskonnoista ja uskonnottomuudesta puhumattakaan. Maassa asuvat palestiinalaiset jätetään toisen luokan kansalaisiksi, etenkin maanomistusasioissa.

Israelin ansioksi voidaan sanoa, että oman yhteiskunnan kipupisteistä keskustellaan kriittisesti. Juutalaisvaltion moraalista perustaa ja muita sionismin ongelmia ovat käsitelleet maan johtavien filosofien teokset Chaim Gansin A Just Zionism (2008) ja Joseph Agassin Liberal Nationalism for Israel (1999). Nekin voisi suomentaa Israelkeskustelun masentavan tason kohentamiseksi.

Jos Israelissa intellektuellien lisäksi myös johtajat suunnistaisivat Herzlin avarakatseisen sionismin hengessä kohti aidompaa liberaalia demokratiaa, edellytykset Lähi-idän konfliktin ratkaisemiseksikin paranisivat.

Herzlin ajatuksista ei ainakaan saisi mitään tukea niille puskutraktoritöille, joita Netanjahun hallitus nyt tekee juutalaisperinnön säilyttämisen nimissä arabien asuttamassa Itä-Jerusalemissa ja jotka tuhoavat rauhanprosessin etenemisen vähätkin toiveet.

Kirjoittaja on Jyväskylän yliopiston yleisen historian professori.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi