Sittiäinen tiimalasissa

Jarno Lindemarkin esikoisteos on sielunvaelluksen runoelma

J arno Lindemarkin (s. 1983) esikoisteos Tuleen heitetty kello on lajiltaan poikkeuksellinen avaus. Liki satasivuinen runoelma ajasta ja ihmisestä sielunvaelluksen kaltaisena muodonmuutosten sarjana unen, runon, elon & kuolon teemoja välkytellen on kunnianhimoinen näyte halusta kirjoittaa kokonainen elämänkuva.

Lindemarkin runoelmaa eivät jäsennä edes sarjat, vaan se painelee alusta loppuun samana kiihkeätempoisena runopuheena, pitkän liehusäkeen (yli sata merkkiä!) lennättämänä.

Ensin muistutukset: teoksen rajat tulevat vastaan juuri muodossa. Kun säe vaatii ylileveän sivun, olisi kustantaja voinut kustantaa myös lajityypin vaatiman sivun korkeuden. Nyt muinaisen ainekirjoitusvihkon muoto toimii tekstin pitkulaisena alustana, jonka puserruksessa massiivinen runoelma joutuu kiemurtelemaan.

Lisäksi olisi tarvittu kustannustoimittajaa ehdottamaan lyhennyksiä nuoren tekijän esikoiseen.

Nämäkään puutteet eivät estä näkemästä, että Tuleen heitetty kello on kiinnostavaa ajatuksen runoutta. Lindemarkilla on vahva taju valitsemastaan ilmaisusta, joka on sekoitus filosofista ihmettelyä, yksityiskohtien kauneutta ja symbolien kehittelemää allegorista tarinaa.

Kaikki alkaa aamulla kello seitsemän myyttisestä lantapallon pyörittäjästä, joka symbolisoi auringon ikuista paluuta. Sen rinnalle samaan säkeeseen heitetään aamumetron ihmisvirtaa:

"Sittiäisellä on aurinkopunos jota se työntää, / nokeentunut pallo jota se raajojensa siimoilla vierittää, taukoaa, // jatkaa sinne mikä on sen mielestä eteenpäin, sihahtaen junanovet avautuvat, ihmisvyöry / purkautuu aamun humuun, katoaa rakennuksiin, käytävien valtakuntiin."

Runoelman säkeiden väliin on pujoteltu kellonaikoja, ja minuutti minuutilta jatkuu ihmisen keskeneräisen elämän aamu rinnallaan luomiskertomuksen ihmeet. Sukupuolet halkeavat erilleen, perustetaan joku "minä" ja muuan jumalan kaltainen luo "omasta puutteestaan kaikkea pyörittävän kiiman".

Käynnistyy valkokankaan takainen "varjonäytelmä", "maailman eteisissä äidit pukevat lapsiaan" valmistaen heitä loputtomiin muodonmuutoksiin.

Säe säkeeltä "elämä ihmettelee elämää", "olemisen ihmeellistä nyyttiä" kanniskellaan ympäriinsä. Se ottaa milloin minkäkin muodon: kala, kärpänen, perhonen, keskiaikainen murhamies, mestarisäveltäjä, runoilija, mies, nainen.

Bachin siivittämänä päästään valkoisen lakanan tuolle puolen, herätään uudelleen: uni, musiikki, runous liikkuvat täällä, samoin "ihmisfiguureja silkinsinisessä valossa", kaikki ilmaisu hengittää "ihmettelyn iloa".

Runoelma tekee hienoja havaintoja tilasta, kun "tahto raukeaa": "Näet isäsi, äitisi porttina, / joka hitaasti sulkeutuu - - Sinä historiasi / jäljennös, / sukupuoleen karkotettu, jolla kauneus // harjoittelee."

Tällainen tarinallistava tiivistys ei tee oikeutta runoteoksen hienoille rinnastuksille, jotka leikkaavat puhujahahmosta toiseen, kosmisesta näystä kolmanteen.

Jarno Lindemark onnistuu samanaikaisuuden vaikutelmassa, ja siksi hänen synteettinen elämännäkynsä saa lukijan puolelleen.

Runoelman naiivi ihmettely taipuu toistuvasti nauruun: runoilija kysyy tosissaan muttei vailla hymyä.

Sen päätös - kellonaika 00.00 - on arvoituksellinen rinnastaessaan vanhan ja uuden ajan, tyhjän ja täyden unen seimin.

Vaikka mukaan putkahtavat vielä Joosef ja Mariakin, Tuleen heitetty kello ei sittenkään ole hengellinen vaan pikemminkin henkinen maailman ymmärrykseltään.

Viime säkeissä lakanan halkaisema spektaakkeli avautuu lentävälle tarkkailijalle: siellä kellostaan karannut sittiäinen iloitsee ja tomuläjä tanssii valssia.

Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto vuoden parhaalle suomenkieliselle esikoisteokselle jaetaan 18. marraskuuta. Korkeintaan kaksitoista ehdokasta nimetään lokakuun lopussa.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi