Sivistyksen peruspaketti vaikka EU-kampaajille Dietrich Schwanitz kartoittaa yhteistä sivistyspääomaa keskustelun tarpeisiin

Dietrich Schwanitz on 1940 syntynyt saksalainen, jonka

Sivistyksen käsikirjaa leimaa se seikka, että Saksassa sivistyksen käsite koki kovia toisen maailmansodan jälkeen. Jos natsit lukivat Goetheä, Nietzscheä ja kuuntelivat Wagneria, mitä se kertoi sivistyksen kyvystä vastustaa raakuuksia?

Samanlaista sivistyksen ja omahyväisen sivistyneistön epäilyä on esiintynyt muissakin maissa. Kansanvallan perusteet ja uhkatekijät, yhteiskunnan muutokset ja talouskasvun liturgia ovat hallinneet keskustelua ohi ja yli sen kysymyksen, ketkä kuuluvat sivistyneiden säätyyn.

Minun isovanhemmilleni oli vielä ominaista erotella ihmisiä "sivistystason" mukaan, mutta nykyään heidän käytöstään kai arvosteltaisiin. Sivistyksen korostamisesta on tullut koppavaa.

Tästä taas voi tehdä kaksi eri johtopäätöstä: joko sivistys ei enää nauti arvostusta tai sitten sen mittapuuna pidetään matalaa profiilia ja demokratian hengen sisäistämistä.

Jälkimmäinen kanta johtaa siihen paradoksiin, että demokraattinen sivistys ei ole eikä voi olla kaikille yhteistä. Se ei enää ole tiedon tikapuiden taso, jolle sivistysporvaristo on kiivennyt ja jolle toivo pekkaset ja kaikki muut voivat periaatteessa nousta hienostuneesti hikoillen.

Moderni sivistys on sekä yleinen että yksilökohtainen valmiuksien joukko. Yleisiin valmiuksiin kuuluu kyky arvioida samaakin tietoa eri näkökulmista sekä kyky kestää ristiriitoja, kunnioittaa mielipiteiden ja kulttuurien eroja, menettämättä silti ajatustensa johtolankaa.

Jos taas katsomme, että perinteinen sivistys ansaitsee arvonpalautuksen, Schwanitz on meille oikea auktoriteetti. Hänelle sivistys on eurooppalaisten yhteistä pääomaa, jota on pitkään hyljeksitty ja joka nyt palaa luoksemme "kummituksena". Ja koska vanha sivistys "kummittelee", Schwanitzilla on ollut vankat perusteet panna kansien väliin "kaikki, mikä tulee tietää".

Yhteinen kummituksemme saattaa olla EU, joka näyttäisi vaativan meiltä perustietoja eurooppalaisesta kulttuurista, ellei jopa yhteneviä käsityksiä siitä mikä muodostaa eurooppalaisen sivistyspääoman.

Sallittakoon kulttuuribyrokraateille heidän unelmansa, mutta jokainen vapaa kirjailija ja taiteilija ymmärtää, että kulttuurissa ei saavuteta yhteisiä standardeja niin kauan kuin kulttuuri jaksaa tuottaa eroja ja uhmata sovinnaisia standardeja, kansallisesti ja muutenkin.

Ei riitä tietää, että britit viljelevät understatementia, ranskalaiset paatosta ja italialaiset suurpiirteisyyttä, kuten Schwanitz kertoo. Yhtä tärkeää on olla ihmettelemättä, kun Shakespeare panee myrskyksi, Voltaire vihjailee ja Calvino osoittaa pikkutarkkuutta.

Schwanitz selostaa ensin Euroopan historian antiikista nykypäivään, käsittelee kirjallisuuden, maalaustaiteen ja musiikin merkkiteokset, ennen kuin siirtyy filosofian ja tieteen pariin. Tämä käy eräänlaisesta lukion tai yläasteen oppimäärän kertauskurssista.

Lopulta hän pääsee pohtimaan sivistyneen keskustelun sääntöjä. Olettamuksena on, että kun hallitsee "kaiken, mikä tulee tietää" voi osallistua cocktailkutsuille ja vastata henkevästi tosikolle, joka paasaa "Minusta strukturalismi on vain naamioitua uuskantilaisuutta."

Sivistynyttä ei ole lähteä karkuun, etsimään mukavampaa juttuseuraa, vaan esiintyä kuin olisi viimeksi keskustellut asiasta aamiaispöydässä, eikä enää jaksaisi kiihkoilla siitä.

Herää kysymys, onko tietämättömyytensä taitava salaaminen sivistyneempää kuin asian puiminen tosissaan, mutta cocktailkutsuilla viestinnän taitoa arvioidaan toisin kuin yliopistossa. Filosofisen pedantti suhtautuminen aiheeseen olisi barbariaa. Näin opimme, että yhteiskunnassa on rinta rinnan erilaisia viestintätapoja, jotka meidän on osattava erottaa.

Varmasti on, mutta Schwanitz unohtaa itse eron kysyessään, kumpi on sivistyneempi, 1500-luvun teologi ja filologi

Philipp Melanchthon vai nykyajan kampaaja, jonka täytyy keskustella asiakkaiden kanssa aiheesta kuin aiheesta ja osoittaa laajaa yleissivistystä.

Arvaamme vastauksen: Philipp Melanchthon, koska hänen tietonsa jäsentyi lujaksi rakenteeksi. Hän ehkä "tiesi" vähemmän kuin nykykampaaja, mutta hänen tietonsa pysyi koossa. Sen sijaan kampaajan haarautuva ja hajanainen tieto olisi "heppoista".

Tuo kieltämättä tuntuu vähän koppavalta. Jos vertailla pitää, olisiko kampaajan löyhä yleissivistys sittenkin nyky-yhteiskunnalle parempi esikuva kuin 1500-luvun uskonpuhdistajan sivistys? Systeemitieto on vaarassa romahtaa kasaan kun kyllin moni yksittäistieto joutuu epäilynalaiseksi ja muuttaa merkitystään. Niinhän sivistyneissä piireissä on tapana käydä.

Sivistysten kilpailussa kampaajan ote asioihin saattaa olla notkeampi ja avoimempi, mutta tietenkin kehiteltävissä.

EU-kampaajille Dietrich Schwanitzin

Sivistyksen käsikirja onkin mainio eurooppalaisen sivistyksen peruspaketti - pääomaa, jonka hiustenkasvua voi mallintaa ja muokata eri tavoin. Sitä voi suositella myös niille, jotka käsitys Suomen historiasta ja kulttuurista on heppoinen, sillä kirjan päättää

Tuomas M. S. Lehtosen syväanalyysi suomalaisen sivistyksen vaiheista.

Jan Blomstedt

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi