Sotaa kävimme me

Kauko Röyhkän kaukopartiomiehet kulkevat myös nykyajan pulmissa

Oikeastaan Suomen ja Neuvostoliiton korvissa ja syrjäkylissä oli sodan aikana suurkaupunki, nuoria miehiä tuhansittain. Jotenkin näin meni Hannu Raittilan uusin silmin luotu näkemys, kun hän kirjoitti Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta muutama vuosi sitten.

Suurkaupunki on myös Kauko Röyhkän Kannaksella kesällä 1944 sekä sen nuorukaisilla ihan nykyaikaiset ominaisuudet ja pulmat: naisen puutetta, huumeita, sosiaalista eriarvoisuutta, homouden kätkemistä, yleistä levottomuutta, vieraantumista arjesta. Kykenemättömyyden pelon ylittää toisinaan vain sen arastelu, että saattaa kyetä ihan mihin tahansa.

Siten Kesä Kannaksella palaa Röyhkän läpimurtoromaanin Kaksi aurinkoa (1996) henkisiin maisemiin. Sotaa kävimme me, eivät jotkut muut.

Uusi teos on sekin ilman muuta tekijänsä nyt jo lavean tuotannon parhaimmistoa: hyvin rakennettu, tiheätunnelmainen, jämäkkä ja herkkä. Ei suuri mutta hyvä.

Kerronta seuraa suomalaispartion retkeä vihollisen selustassa. Rohkeita sankaripoikia ollaan, mutta silti toimitaan ihan vain ylikersantin vaiston sekä pervitiinin antamien yli-ihmismäisien voimien varassa. Takautumina tarjoillut lomajaksot näyttävät, mitä heikkouksia asepukujen alla lymyää.

Partion ei pitäisi ottaa vankeja, mutta voiko ihan kaikkea ja kaikkia tappaakaan?

Eräässä iskussa eteen osuu nuori tyttö, jota ryhmänjohtaja alkaa kuljettaa mukana - syystä, jota hän ei itsekään oikein ymmärrä. Mutta kyllä sellainen on, sanottiin sitä sitten vaikka eloonjäämiskikaksi tai hyvitykseksi salaa jäytävään syyllisyydentuntoon.

Röyhkä rakentaa likaisen puolitusinan pojat ikään kuin koko Suomen kuvaksi pienoiskoossa, helsinkiläisestä papinpojasta Ylä-Lapin poromieheen.

Kannaksen pusikkometropolissa kukaan ei ole mitään, pelkkiä tekoja vaan. Siksi porukan haavoittunutkin puolijumala voi vielä käydä täydestä.

Taustat kuitenkin luovat omat jännitteensä, kun inhimillisyyden osoittaminen ja henkiin jäämisen velvollisuus joutuvat törmäyskurssille.

Sattuma tietysti ratkaisee, mutta jokin logiikka niin sanotussa selviytymisessä kuitenkin taitaa piillä, ja sitä Kesä Kannaksella kai hakee.

Myös kotirintamalta. Kun tappamisteollisuus ulottuu jopa lemmenpetiin saakka ja lyö syntisyyden merkin suoraan kasvoihin, vain maa on enää voimaa ja kannattelee kyllä, jos vain uskaltaa etsiytyä nöyränä sen syliin.

Kauko Röyhkä on tehnyt ikänsä epämuodikasta musiikkia. Koskaan se ei viehätä kaikkia.

Kirjailijana hän ärsyttää avoimella vanhakantaisuudella, kuten kaukopartiomiesten kyyti nyt.

Jos hän ohjaisi elokuvan, tulos olisi taatusti klassinen länkkäri: miehiä, hiekkainen vaununura sinne jonnekin, kohtalonkysymyksiä.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi