Stetoskoopilla ei kuule sielua

Mielisairauksia ei ole, sanoo Lauri Rauhala

  Filosofian tohtori ja psykologi Lauri Rauhalan ( 1914- ) mukaan mielisairauden käsite johdannaisineen on lääketeollisuuden intressejä palveleva myytti, jolle ei löydy tieteellisiä perusteita.

Rauhalan mielestä esimerkiksi skitsofrenia ja depressio ovat ilmentymiä puutteellisesta maailmankuvasta ja elämäntaidollisesta kypsymättömyydestä. Ne eivät ole sairauksia, eikä niitä kannata lääkkeiden avulla hoitaa kuin korkeintaan väliaikaisesti.

Lääkekaapin sijasta Rauhala neuvookin suunnistamaan filosofin tai psykologin pakeille.

Asiantuntijavallan

ja biologisen psykiatrian uhkakuvia käsittelevän Persoonan kieltäjät -teoksen (1998) kirjoittaja, filosofian dosentti Jyri Puhakainen on valinnut uusimman kirjansa aiheeksi psykologi-filosofi Lauri Rauhalan elämäntyön. Valinta on looginen, koska suuri osa Puhakaisen omaa materialismikritiikkiä perustuu juuri Rauhalalta saatuihin virikkeisiin: molemmat puolustavat ihmiskäsitystä, jossa ihminen on itsestään päättävä ja vastuullinen persoona, eikä deterministisesti ohjautuva aivo-organismi.

Uransa Rauhala

aloitti sairaalapsykologina Nikkilän mielisairaalassa 40-luvulla. Sellaisten suomalaisen psykologian pioneerien kuin Eino Kailan, Kai von Fieandtin ja Arvo Lehtovaaran oppilas sai pian huomata, että filosofisesti suuntautunut psykologi aiheutti lääkärikunnassa lähinnä kummastusta. (Ihmeteltiin mm. sitä, pukisiko Rauhala ylleen lyhyen, keskipitkän vai pitkän valkotakin. Pitkällisten kamppailujen tuloksena päädyttiin pitkään, mutta Rauhala kieltäytyi kunniasta ja päätti olla takitta.)

Hoitomenetelmät Nikkilässä olivat ajan tavan mukaisesti raakuuteen asti suoraviivaiset: shokkihoitoja, lobotomioita ja kestonarkooseja. Diagnostiikkakaan ei loistanut hienostuneisuudellaan: lisensiaattityössään Rauhala osoitti, että tuolloin käytössä olleen unkarilaisen Lipot Szondin diagnoosimenetelmällä sadasta skitsofreenikosta ainoastaan yksi voitiin osoittaa skitsofreeniseksi, kun mielisairaanhoitajista koostuvasta kontrolliryhmästä löytyi samalla menetelmällä kaksi (!) skitsofreenikkoa.

50-luvun puolivälissä Rauhala jätti Nikkilän, suuntasi Englantiin ja toimi hetken behavioristisesti suuntautuneen persoonallisuusteoreetikko H. J. Eysenckin tutkimusryhmässä. Pettymyksekseen Rauhala huomasi, että palikkatesteillä ja nappulalaudoilla operoiva Eysenck enemmän kiusasi kuin paransi potilaitaan.

Käänteeksi Rauhalan elämässä muodostui hänen Englannissa läpikäymänsä jungilainen psykoanalyysi: "Aloin ymmärtää paremmin itseäni, sitä miksi koin tilanteet niin kuin koin, miten kokemistapani voisi muuttua ja miten se vähitellen myös muuttui."

40-luvulla Eino Kailan

oppilaana filosofian opintoja aloitellut Rauhala paneutui toden teolla filosofiaan vasta 1960-luvun alussa. Tuolloin Turun filosofian professori Sven Krohn suuntasi Rauhalan huomion fenomenologiaan ja eksistentialismiin. Edmund Husserlin ja Martin Heideggerin teorioiden pohjalta Rauhala rakensi kaipaamansa ontologisen teorian psykiatrian perustaksi.

Rauhalan ontologisessa hahmotelmassa ihminen on kehollinen (orgaaninen tapahtuminen), tajunnallinen (kokeminen) ja elämäntilanteeseensa kietoutunut olento (suhde ympäröivään maailmaan, vallitseviin normeihin, jne). Nämä ulottuvuudet ovat todellisia, eikä niitä voida palauttaa mihinkään muuhun.

Rauhalan mielestä psykiatrinen hoitotyö jää välttämättä puutteelliseksi ilman ihmisen olemassaolon kolmijakoisuuden tunnustamista.

Analyyttisen filosofian

täsmäsaavutuksista lumoutunut suomalainen akateeminen filosofikunta ei ole jaksanut innostua Rauhalan tavasta sekoittaa psykologiaa, psykiatriaa ja filosofiaa. Pyrkiessään Turun yliopiston filosofian professoriksi 1970-luvun lopulla Rauhala liitti hakemukseensa artikkelin, joka käsitteli hänen fenomenologiaa ja eksistentialismia yhdistelevää ihmiskäsitystään. Episteemisen logiikan kehittäjän, professori Jaakko Hintikan tuomio oli tyly: kyseisellä artikkelilla ei Hintikan mielestä ollut "mitään filosofista painoarvoa. On tietysti selviö, etteivät Hintikka ja Rauhala puhu samasta asiasta lausuessaan sanan "filosofia": edellistä askarruttaa kielen loogiset ulottuvuudet, jälkimmäistä ihmispolojen sielunhätä ja sen helpottaminen.) Persoonan puolustaja esittää Rauhalan suomalaisen filosofian ja psykologian suurena yksinäisenä. Kirjassa Rauhala harmittelee, että kuulijoita olisikin löytynyt maailmalta, kun vaan olisi julkaissut enemmän englanniksi. Rauhalan on silti turha katua: itämaisista uskonnoista vaikutteita saaneelle, meditoivan elämänihanteen puolestapuhujalle on aina löytynyt käyttöä materialistisen tiedeuskovaisuuden vastapainona myös kotimaassa.

Persoonan puolustaja

perustuu Rauhalan ja Puhakaisen välisiin keskusteluihin. Kirjan erääksi tavoitteeksi Puhakainen mainitsee sen näyttämisen, että "filosofia on aina jonkun ihmisen elämän filosofiaa."

Köyhän maalaisperheen myöhään opintielle lähteneen kuopuksen, sotaveteraanin ja humanistin elämäntarina osoittaakin, että monipuolisen elämän filosofia voi olla myös mitä oivallisinta elämänfilosofiaa.

Jyrki Alenius

Kirjoittaja on helsinkiläinen filosofian jatko-opiskelija.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi