Stig Ramelin kirjoittama elämäkerta puhdistaa Kustaa Mauri Armfeltin petturinmainetta
"Epäilysten piinaama Armfelt loikkaa lopulta mahtavan Venäjän huomaan."

Kustavilainen saippuaooppera

Nobel-säätiön entinen toimitusjohtaja Stig Ramel on kirjoittanut elämäkerran kustavilaisesta Gustaf Mauritz Armfeltista. Sen sitaateissa vilahtaa usein valistuksen ajan muotisana nerokas.

Värikästä elämäkertaa voisi luonnehtia sanan 1990-luvun vastikkeella cool. Se on nyt ilmestynyt suomeksi Ilkka Pastisen eleganttina käännöksenä.

Kustaa III:n suosikki oli Ruotsissa suuren yleisön unohtama suuruus, kunnes Ramelin nykyaikaan sopiva elämäkerta ilmestyi.

Historiapiireissäkin Armfelt kantoi usein vihamiesten lyömää petturin leimaa, koska oli siirtynyt Suomen sodan jälkeen arkkivihollisen Venäjän puolelle. Hänen paljon kuuluisampi sukulaisensa on Kaarle XII:n aseveli Karl Gustaf Armfelt, joka karoliineineen kärsi legendaarisen katastrofin Norjan tuntureilla.

Kustaa III:n kiehtovasta ajasta ja aikalaisista on runsaasti kirjallisuutta. Myös Armfeltista on kaksi vanhaa, muhkeaa biografiaa, molemmat ruotsiksi: Elof Tegnérin kolmiosainen 1880-luvulta ja Carl von Bonsdorffin neliosainen 1930-luvulta. Koska Ramel ei ole käyttänyt arkistolähteitä, hänellä ei ole niihin merkittävää lisätietoa.

Suomessa Armfeltista on kirjoitettu romaaneja: Tatu Vaaskiven Loistava Armfelt (1938) ja Mauri Sariolan Suomalainen ratsastaja - Suomalainen kavaljeeri (1977-1978).

Ruotsista

Venäjälle

Ramel kirjoittaa ilmeikkäästi, tyylikkäästi ja asiantuntevasti Kustaa III:n, Napoleonin ja Aleksanteri I:n Euroopasta, varsinkin Ruotsista mutta vähän myös Venäjästä. Ranskan suuren vallankumouksen, Napoleonin sotien ja Wienin tanssivan kongressin aikaan sopii hyvin, että teksti pursuu dramaattisia käänteitä, hovijuonia, sosieteetin kuohukermaa, säihkyviä arvonimiä ja kunniamerkkejä.

"Pohjolan Alkibiadeen" elämäntarina sisältää kaikki melodraaman ainekset, ja ne Ramel on käyttänyt mainiosti hyväksi. Suomesta saapuu Tukholmaan aatelisnuorukainen, komea ja riuska kuin d'Artagnan. Hänellä ei ole omaisuutta mutta koulittu käytös ja erinomaiset suhteet. Kyynärpäillään ja lahjoillaan hän raivaa pian tiensä aivan kulturellin Kustaa III:n lähipiiriin, oopperan ja teatterin johtajaksi ja akatemian jäseneksi. Surullisella sotaretkellä Venäjää vastaan hän pääsee näyttämään myös kykyjään sotilaana ja diplomaattina.

Hovissa riehuu armoton valtataistelu, joka johtaa Kustaa III:n salamurhaan. Siiville lyöty suosikki Armfelt väistyy mannermaalle lähettilääksi ja tunnustelee palkkasoturin uraa. Ruotsin holhoojahallitus seuraa epäluuloisena hänen puuhiaan ja vakoilu paljastaa helposti hänen lapselliset vehkeilynsä, kuin kehnon oopperalibreton. Juonittelijalle luetaan poissaolevana kuolemantuomio.

Hovisuhdanteiden käänteissä Armfelt saa maineensa puhdistetuksi ja palaa kotiin. Napoleonin sotanäyttämöllä Ruotsi joutuu kuitenkin selkä seinää vasten ja Venäjä valloittaa Suomen.

Epäilysten piinaama Armfelt loikkaa lopulta mahtavan Venäjän huomaan. Kolmen vuoden kuluttua hän kuolee keisari Aleksanteri I:n suosikkina, jota uudessa kotimaassa kadehditaan kuin optiomiljonääriä.

Armfeltin henkilökuvaa värittävät vielä kiihkeät romanssit, alati vakaa ja uhrautuva puoliso, lailliset perilliset, lehtolapset ja lihavat perintöriidat.

Helläkätisesti

päähenkilöstä

Elämäkerran tiiviillä ja juohevalla kerronnalla on kääntöpuolensa. Esimerkiksi säätyläispiireissä kukoistaneet salaseurat sivuutetaan turhan ripeästi. Suomessa ei juuri tunneta Axel von Fersenin raakaa tappoa Ruotsin kruununprinssin hautajaisissa keskellä Tukholmaa, sehän on "Pien-Ruotsin" historiaa. Vielä vieraampi on Molempain Sisiliain kuningaskunta, jonka karhunpainia harrastava kuningas Ferdinand IV ja kerkeä kuningatar Caroline olivat Armfeltin tukijoita.

Ramel ei ole täysin välttynyt useiden elämäkerrankirjoittajien helmasynniltä: myös hän suhtautuu liian helläkätisesti päähenkilöönsä.

Taiten sorvattujen arvostelmien takaa voi päätellä, että diplomaattina Armfelt oli surkea, sotilaana ja maatilanomistaja tavanomainen. Hallintomiehenä hän oli tarmokas mutta oikullinen ja siten yhtä vaarallinen kuin irti päässyt kanuuna fregatin kannella.

Toisaalta Gustaf Mauritz Armfelt oli loistava hovimies, joka palveli lojaalisti ensin Kustaa III:a, sitten Aleksanteri I:ä ja samalla myös synnyinmaataan Suomea.

Suomalaisen lukijan kannalta on kyseenalaista kutsua Armfeltia Suomen valtion perustajaksi. Kuten Max Engman on syystä huomauttanut, parempi nimitys olisi valtion rakentaja. Kun Suomen valtiota perustettiin, Armfelt oli vielä kaukana Ruotsin länsirintamalla taistelemassa Norjaa vastaan.

Lieneekö freudilainen häivähdys suurruotsalaisuutta, kun Ramel kirjoittaa Venäjän saaneen Haminan rauhassa 1809 Suomen ja Ahvenanmaan? Kansainliiton komissio totesi jo 1920-luvulla, että Ahvenanmaa on vanhastaan osa Suomea ja Ruotsin omistusväitteet perää vailla.

MATTI KINNUNEN

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi